Arvio: RSO:n kamarikonsertti 15.4.2020. Kazutaka Morita, Yaoki Nasuda, Jani Niinimäki, Jerry Piipponen, lyömäsoittimet; Christoffer Sundqvist, klarinetti, Emil Holmström, piano. Zinovjev, Brahms, Miki.
Radion sinfoniaorkesterin muusikoiden sekä freelance-pianisti Emil Homströmin eilinen radio- ja verkkolähetys Musiikkitalon salista rakentui kauniin symmetrisesti: alun ja lopun lyömäsoitinteosten viereen oli aseteltu Johannes Brahmsin myöhäisteoksiin kuuluneet kaksi sonaattia klarinetille ja pianolle op. 120, joiden välissä puolestaan kuultiin hieman näitä edeltäneet lyhyehköt soolopianoteokset Intermezzo A-duuri ja Romanssi F-duuri, molemmat opuksesta 118.
”Kommentoivana preludina” sonaateista ensimmäiselle, f-mollissa liikkeelle lähteneelle, toimi Sauli Zinovjevin Sospirando 1: Awake. Lyhyehkö teos oli Kurtág-mainen vähäeleinen intervallien ja dialogiroolien tutkielma, jossa Jerry Piipposen ja Jani Niinimäen soittamat marimba ja vibrafoni vuoroin toimivat kuin toistensa kaikuina ja täydentäjinä. Roolien vaihtuessa tulivat mukaan vispilöillä sykettä raksuttavan kellon tavoin luoneet symbaalit reunustamaan ennustamatonta sointukulkua. Äkkipysähdyksen jälkeen teos päättyi lyhyeen alkutunnelman kertaukseen.
Pianisti Holmström puhui konsertin väliajalla siitä, miten Brahmsin piano-klarinettisonaattien elinvoima ja leikkisyys on kontrastissa niitä edeltävien soolopianoteosten taaksepäin katsovaan, kenties pettyneeseenkin huokailuun. Huomio ensimmäisen sonaatin alussa keskittyi leikkisyyden sijaan valitettavasti ääniteknisiin ongelmiin. Klarinetti kuului yllättävän vaimeasti, ennen kaikkea suhteessa pianoon, ja ongelma ei ainoastaan vaivannut hiljaisemmissa paikoissa, joiden tehoilla herkuttelijana Sundqvist on aiemmin kyllä osoittanut kyntensä. Osa ongelmasta on voinut olla äänitystekninen haaste saada klarinetin kokonaissaundi tilassa kaapattua vakuuttavasti – tuleehan sen ääni yhtä lailla sormiaukoista kuin kellosta – mutta itse soittimessakin vaikutti jokin olevan pielessä. Sundqvistin puhalluksessa oli kiinteyden sijaan toistuvasti paljon kutsumatonta tuhinaa. Tilanne parani hieman ensiosan jälkeen, kun Sundqvist äkkiä putsasi soittimensa. Samoin jälkimmäinen Es-duurisonaatti lähti paremmalla värähtelyllä, mutta soitintekniset ongelmat tekivät paluun: ylimääräisen ilmavuuden lisäksi ei rentoa voimakasta ääntä tuntunut irtoavan, ja pieni alavirekin vaivasi hetkittäin. Keskittymisen ollessa kotisohvasympatiassa muusikkoa kohtaan oli vaikea itse sonaateista tehdä tarkkoja huomioita. Raudanlujan ammattilaisuuden huomasi kuitenkin siitä, kuinka show must go on: fraasien tarkkuutta eivät vastoinkäymiset alkaneet liikaa huojuttaa, vaikka energia siirtyikin tulkinnan yksityiskohdista kenties jonkinasteiseen pelastusvenemoodiin. Paraskin soittaja on välillä olosuhteiden armoilla.
Sonaateissa ”komppaajan roolinsa” taitavalla rutiinilla hoitanut ja kehyksessään rikkaasti soittanut Holmström ei välttynyt itsekään tekniikan kiroilta. Intermezzon ja Romanssin kutsumattomana vieraana toimi Holmströmin oman 1800-luvun Bösendorfer-flyygelin kaikupedaalin nitinä. Soittimessa oli moderniin konserttisalistandardi-Steinwayhyn verrattuna jännän patinainen, puisempi, kamarillisempi ja kenties dynaamisesti maltillisempi ominaistuntu. Holmströmin tulkinnoissa oli sopiva ei-liioittelevuus läsnä.
Japanilaisen Minoru Mikin Marimba Spiritual (1983–84) on lyömäsoittajien kesken tunnettu marimban virtuoosinumero, jonka haasteisiin tarttui RSO:n patarumpujen äänenjohtaja Kazutaka Morita. Säveltäjä on sanonut ensimmäisen osan olevan ”sielunmessu [tuolloin meneillään olevan] nälänhädän uhreille”, ja energisen toisen osan kuvaavan ”ylösnousemusta” (pääsiäiseenkin sopivasti). Staattinen ensimmäinen osa oli sukua Zinovjevin teoksen tunnelmalle, mutta vähemmällä konsonanssilla. Aikaa venyttelevä vähäeleisyys aukesi hieman ryöpsähtävämmiksi paikoiksi muiden lyömäsoittajien toimiessa taustan kommenttisektiona japanilaisilla perinnesoittimilla. Riisuttu kulmikkuus toi mieleen Iannis Xenakiksen lyömäsoitinteokset. Toinen osa käänsi kelkan rytmikkäällä 32-osanuottien tykityksellään, jonka säestys toi mieleen modernit taiko-rumpuyhtyeet. Virtuoottinen riehakkuus todisti jälleen kerran, että nimenomaan lyömäsoitinsooloissa on jokin arkaainen vetoava lumous läsnä.
