Arvio: Kallion nykymusiikkipäivät. Sokraattinen ilta, Konepajan Bruno 19.1.2019.
Tulkinnanvaraista-konserttisarjan kymmenettä kertaa viime viikonloppuna järjestämien Kallion nykymusiikkipäivien ohjelma koostui harvoin kuulluista mutta tarkoin valituista teoksista, joita yhdisti avantgardistinen asenne tavalla tai toisella. Lauantai-illan kahdesta konsertista ensimmäisessä oli teoksilla myös keskenään voimakkaampi linkki.
Festivaalin taiteellisen johtajan Juho Laitinen kertoi johdannossa legendaarisen amerikkalaisen avantgarde-säveltäjä John Cagen (1912-1992) pitäneen ranskalaista Erik Satieta (1866-1925) suuremmassa uudistajan arvossa kuin Beethovenia, sillä Satie ”palautti sävelten vapauden” harmonia- ja suuntasidonnaisuudesta. Cage oli halunnut sovittaa Satien Socraten kahdelle pianolle, mutta Satien kustantajalta ei moiseen herunut lupaa; koska Cagen elämänkumppanin Merce Cunninghamin tanssikoreografia oli jo rakennettu Socraten rytmeihin, arpoi Cage kiinalaisen Yijing-kirjan menetelmillä Satien rytmeihin uudet sävelkorkeudet, antaen teokselle nimeksi Cheap Imitation.
Viulisti Eriikka Maalismaan tulkinta Cheap Imitationista oli tarkoituksellisen vähäeleinen, pitäen sisällään kuitenkin selkeän fraasitietoisuuden. Lakoninen, melko vibratoton tulkinta kylmässä ja taustameluisassa tilassa toi omat haasteensa. Toisen osan soitto satulasordiinolla teki musiikista äärimmäisen hiljaista ja täten vieläkin enemmän keskittymään kutsuvaa. Aleatoristen sävelkorkeutten takia melodiaa oli mahdotonta ennustaa, mikä loi samanhenkistä hypnoottisuutta kuin edellisenä iltana Musiikkitalolla kuultu Morton Feldmanin Neither. Olo oli kuin seuraisi arkaaista kansanmusiikki-improvisaatiota vailla selkeää alkua tai loppua, tai vieraskielistä draamaelokuvaa ilman tekstityksiä: jotain ilmaistaan, mutta jää epäselväksi, mitä.
Cheap Imitationin jälkeen kuultiin sen ”emoteos” eli Satien Socrate. Lauluäänelle ja pienelle orkesterille sävelletty teos oli konsertin avantgarde-henkeen sovitettu sopraanolle ja kolmelle syntetisaattorille. Jouko Laivuoren Roland Jupiter-8:n hitaasti aukeavat padit, Seppo Kantosen Yamaha YC-20:lla soittama alukkeinen pyöreä urku ja Laitisen bassolinjoihin käyttämä Minimoog loivat kamarimusiikillisen, korostettua dramatiikkaa välttävän tunnelman, jossa oli yhtymäkohtia niin sävellysajan impressionismiin kuin vanhaan musiikkiin. Sopraano Olga Heikkilän nätti, lyyrinen laulu istahti tähän taustaan hyvin, ja Platonin oppi-isästään Sokrateesta kirjoittamien tekstien ranskannos oli selkeää kuunneltavaa. Satien sävelmaailma oli samaan aikaan kiehtovan eksentrinen ja luonnollisen tuttu. Sokrateen kuolemasta kertova viimeinen osa sai jopa passiomaista tunnelmaa osakseen, mutta Satien tyylisessä toteavassa vähäeleisyydessä oli jopa jotain myhäilyttävän makaaberia.
Santeri Kaipiainen
