Schiff teki Beethovenistaan kujeilevan ja omalaatuisen – mutta silti syvän ja tyylikkään

Radion sinfoniaorkesterin perjantaikonsertissa 28.9. vieraillut Sir András Schiff oli napannut itselleen kaksoisroolin sekä kapellimestarina että konserton solistina. Unkarilaissyntyinen, sittemmin maailman-(ja virallisesti Britannian)kansalainen Schiff on erityisen arvostettu Ludwig van Beethovenin (1770-1827) pianoteosten tulkitsijana, ja Helsingin-tuomisiksi oli valikoitunut Pianokonsertto nro 1 C-duuri op. 15. Sitä kehysti toinen wieniläisklassinen teos sekä noin puolitoista vuosisataa modernimpi klassikko säveltäjän synnyinmaasta.

Joseph Haydnin (1732-1809) Sinfonia nro 82 C-duuri kuuluu säveltäjän myöhäiskeski-iän rikkaaseen luomiskauteen, jotka hän sai työstää kookkaalle pariisilaisorkesterille. Schiffin tulkinnassa olikin vahvasti läsnä Ranskan vallankumousta edeltänyt hovieleganssi, samoin kuin hänen liioittelemattomassa johtamisessaan. Kepeän ja hienostuneen vastapainona orkesterista nousi upeasti esiin monenlainen sinfoniaan kirjoitettu nyansoitu yllätyksellisyys ja sävellyksellinen rikkaus. Sinfonian lempinimi Karhu juontaa juurensa finaalin etuheleellä varustettuun, pohjasäveltä toistavaan teemaan, johon orkesterista löytyi mukava kansanmusiikillinen rouheus, kuin tuulahdus menneiden aikojen kampiliiran soittajista.

Beethovenin Pianokonsertto nro 1 on sekä pianistisen taituruuden että säveltäjälleen tyypillisesti kiinnostavien kokeilujen kenttä. Kun Schiff asetti sormensa koskettimille yllättävän pitkän esittelyjakson jälkeen, sulatti ulosanti kaikki mahdolliset jäykkyydet. Soitto oli tyylikkäällä ja ylilyöntejä karttavalla tavalla leikkisää ja myhäilevää, perkussiivistakin; diskreetissä eksentrisyydessään hieman brittiläiseen komiikkaan vertautuvaa. Schiffin salaisuus ei ollut monen maailmantähden tavoin pianotekstuurin vuoripurokirkkaudessa, vaan nimenomaan syvällisessä, oivaltavassa ja kommunikoivassa omaleimaisuudessa, vertautuen esimerkiksi jazzin puolella pianisti Thelonious Monkiin. Maestron Beethoven virtasi luontevasti, vailla mitään yrittämistä tai liikaa egoa, ja kutkuttavasti taaksepäin nojaavalla tempotunnelmalla.

Ensimmäisen osan kadenssi oli todellinen harvinaisuus. Se ei ainoastaan ollut wieniläisklassiseksi kadenssiksi huomattavan pitkä, vaan myös päihitti valtaosan pianokonserttojen kadensseista muotonsa rikkaudella. Hieman banaaleista vähennetyistä arpeggioista se yhtäkkiä muuntautui hybridiksi klassismin idiomeja ja yllättäviä lisäsävelvalintoja, yhdistettynä sävellajivaihdoksiin ja motiivien kehittelyyn. Se oli kuin pieni itsenäinen teoksensa konserton ensimmäisen osan sisällä. Kadenssin edetessä tiheni jännitys, jota Schiff mehusteli odottavilla fermaateilla, ennen kuin antoi orkesterin solmia osan päätökseensä codallaan. Tunne oli nauruntäyteisen tyydyttynyt ja iloinen.

Tempoltaan largoksi merkitty keskiosa jatkoi vakuuttuneisuutta tarkkaan mietitystä ja persoonallisesta näkemyksestä, ja Schiff vei tunnelman ylpeästi lähes valssin puolelle – kuitenkaan yhtään hätäilemättä. Laid back –ote piti aina rondomuotoiseen finaaliin saakka, missä hetken ilmeni yllättäen pientä kiilausta – mutta kuten todettu, tyylitajuinen ja syvä omintakeisuus oli Schiffin ydintä pianistina, ja se riitti erinomaisesti. Orkesteri toimi tarkkana komppaajana, mutta kapellimestarin ollessa kiinni solistisessa toiminnassaan muuttui sen soitto hieman litistetymmäksi, pois tavanomaisesta nyanssirikkaudestaan.

Väliajan jälkeiseksi ruokalajiksi Schiff oli valikoinut maanmiehensä Béla Bartókin (1881-1945) Musiikkia kieli- ja lyömäsoittimille sekä celestalle. Vuonna 1936 valmistunut teos on Konserton orkesterille ohella Bartókin tunnetuimpia ja arvostetuimpia orkesteriteoksia, jota esitetäänkin hyvällä taajuudella tänä päivänä.

Sarjan hiljaa alkava hidas ensimmäinen osa kasvattaa vaivihkaa kromaattista, jännitteistä intensiteettiään – tosin Musiikkitalossa jännitystä toivat ennen kaikkea keskittymistä harhauttava ja vaivaannuttava miete siitä, milloin ja mistä päin kuuluu seuraava yskös flunssakauden ilmeisesti alettua tavallista rajumpana.* RSO onnistui pitämään onneksi oman intensiteettinsä sekä moniminuuttisen crescendonsa kiitettävästi hallussa. Tosin heti rivakassa ja idearikkaassa toisessa osassa, joka on kuin Stravinskin ja Gershwinin yhteissäveltämä seikkailuelokuvan ääniraita, ei orkesteri aivan tavoittanut Bartókin (ja kenties Schiffinkin) tavoittelemaa tappuraa, ja jousistossa oli havaittavissa yllättävää huolimattomuutta siellä täällä ykkösviuluista alttoihin.

Mystisempi kolmas osa, jossa oli jopa halutessaan kuultavissa itäaasialaisen teatterimusiikin vaikutetta, oli myös kokonaisuutena hieman epäyhtenäinen. Lyöjät ja kosketinsoittajat (liekö piano sitten kieli- vai lyömäsoitin vai molempia?) kuitenkin skarppiudellaan pitivät teosta kasassa, ja nopeassa finaalissa juuri heistä lähti leviämään jousistoon se tarvittava energia, joka kuljetti teoksen hienosti loppuun.

Santeri Kaipiainen

*Onkin aivan oma aiheensa, pitäisikö konserttivieraan myydä tai lahjoittaa lippunsa eteenpäin, mikäli tietää yskivänsä paljon joutuessaan nenä- ja/tai kurkkutaudin uhriksi. Vielä suurempi ihmetyksen aihe on kuitenkin se, miten aina jonkun kuulijan matkapuhelin on soinut viimeiset 5-6 arvioimani konsertin aikana. Kännykät ovat olleet keskuudessamme jo 20 vuotta; luulisi varttuneemmankin kansalaisen siinä vaiheessa oppineen, kuinka sen saa äänettömälle tai virran katkeamaan.