Arvio: Helsingin kaupunginorkesteri, Musiikkitalo 29.3.2019. Antheil, Bernstein, Šostakovitš. John Storgårds, kapellimestari, Baiba Skride, viulu.
Helsingin kaupunginorkesterin perjantainen konsertti oli kuin toinen otto maaliskuun puolenvälin Leningrad, New York –teemasta: Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton yhdistävä ohjelma oli vuorossa myös John Storgårdsin tahtipuikon alla.
Amerikkalaissäveltäjistä useiden aikalaistensa suosion varjoon jääneen George Antheilin tyyli vaihtui säveltäjän uran aikana huonon vastaanoton saaneesta avantgardistisesta modernista kohti tonaalisempaa sävelkieltä. Alkusoittona kuultu Over the Plains oli sävelkieleltään viattoman elokuvallinen ja teemoiltaan kavalkadimainen ryöpsähdys, jossa kuitenkin oli siellä täällä kuultavissa impressionistisempiakin vivahteita. Orkestraatio-, tyylikausi- ja kontrapunktitaidoiltaan Antheil oli selvästikin osaavaa sorttia, ja olisikin kiintoisaa tietää, mitä kaikkea hänen kynästään olisi voinut kulttuurisesti suotuissammassa ympäristössä syntyä. Storgårds piti orkesterissa yllä hyvän energian ja tekemisen meiningin.
Leonard Bernsteinin Serenadi viululle ja orkesterille hämää nimellään: teos on roolien vuorottelussa ja solistisessa vaativuudessaan oikeammin konserttojen sukua. Temaattisesti se pohjautuu Platonin Pidot-teokseen, ja jokainen viidestä osasta on kertomuksen eri henkilön puheenvuoro. Sävellyksellisesti Bernstein on pysytellyt Serenadissa pitkälti ”vakavassa puolessaan”, joka pysyy pitkälti neoklassismin puolella höystettynä säveltäjälle tyypillisin rytmisillä mausteilla ja yllättävillä, tunteikkaillakin lainasoinnuilla.
Latvialaissolisti Baiba Skride osoitti jo alkuvaiheilla sukeltaneensa syvälle teokseen: tonaalisuudesta vapaa alun sooloviululinja oli selkeästi ilmaisullista ja fraseerattua tavaraa. Richochet’it, pariäänten linjat ja äärikorkeudet sujuivat muitta mutkitta halki osien, mutta ennen kaikkea jokaisessa fraasissa kuului vahvasti mietitty tunne ja laulavuus, eivätkä vikkelätkään paikat kärsineet minkäänlaisesta karheudesta, vaan sointi oli nautinnollinen. Osien karaktäärit vaihtelivat todella voimakkaasti – juurikin roolihahmojen tavoin – ja Skride suhtautuikin asiaan näyttelijämäisesti, hyvin esitettyjen roolien kautta. Loistavan soitannan sivuun pohdittavaksi jää ainoastaan, miltä hän kuulostaa ennen kaikkea omana itsenään? Siihen Serenadi ei teemansa puolesta kenties antanutkaan mahdollisuutta. HKO:n soitossa oli sekä leveää pensseliä että temperamenttia.
Dmitri Šostakovitš on päässyt HKO:n ohjelmistossa tänä keväänä keskiarvoa enemmän valokeilaan: kaksi viikkoa sitten kuultiin neljäs sinfonia, ja nyt vuorossa oli säveltäjän viidestoista ja viimeinen sinfonia. Vaikka Šosta-maiset ominaispiirteet olivat läsnä molemmissa teoksissa, oli sävellyksellinen ero silti merkillepantava. Neljännen sinfonian eksplisiittinen röyhkeys ja suuruus oli korvautunut näennäisesti konservatiivisemmilla musiikillisilla keinovaroilla ja kamarimusiikillisemmalla yleistunnelmalla, mutta ennen kaikkea viidestoista sinfonia tuntuu harhauttavan kuulijaa ymmärtämästä, miten sitä pitäisi tulkita ja mitä se on itsessään. Ensiosan maaniset paahdot, kumman rapsodinen toinen osa outoine surukulkueineen, hämmentävän lempeä scherzo ja finaalin totaalinen draamallinen hämäryys – tapahtuuko hyvää vai pahaa, uhkaa vai rauhaa, ei voi tietää – oli kuin tarina, josta ei osaa sanoa, onko kyseessä komedia, tragedia vai satiiri, hieman kuin Terry Gilliamin elokuvat. Pientä hitaan osan arkuutta lukuun ottamatta orkesteri suoriutui erinomaisesti, ja Storgårds tuntui nimenomaan varovan liikoja alleviivaavuuksia. Soolosellisti Tuomas Ylinen ansaitsee erityiskehut osuuksistaan sekä Bernsteinissa että Šostakovitšissa.
Santeri Kaipiainen
