Arvio: Kuopion kaupunginorkesteri, Musiikkikeskus 18.2.2021. Jan Söderblom, kapellimestari, Virpi Räisänen, mezzosopraano, Elina Oikari, videotaide. Moberg, Kokkonen, Tarkiainen.
Striimantaina 20.2.2021 toimittaja Santeri Kaipiainen julkaisee viisi arviota torstain 18.2. ja perjantain 19.2. konserttistriimeistä. Lue myös Striimantain ensimmäinen, toinen, neljäs ja viides arvio.
Kuopion kaupunginorkesterin viime torstain kotimainen ohjelma loi mielenkiintoisen kaksijakoisen kaaren. Toisaalta siinä korostui paikka ja maisema, mutta toisaalta myös rakkaus – ei niinkään hempeänä tai euforisena, vaan monimutkaisempina, suruunkin kietoutuvina tunteina.
Jan Söderblomin johtama ilta avautui jousten soittamalla Stillhetillä (Hiljaisuus), joka oli peräisin ensimmäisen Suomessa työskennelleen nais(taidemusiikki)säveltäjän Ida Mobergin (1859–1947) kynästä. Mobergin teoksia ei kustannettu hänen elinaikanaan, vaan niitä on alettu restauroida käsikirjoituksista vasta 2000-luvulla. Stillhet oli melko lyhyt ja tyyliltään aika perusromanttinen, muttei kuitenkaan kepeän salonkinen, vaan vakavampi, tummasävyisempi palanen kesken jääneestä oopperasta Asiens ljus; oopperaa ollaan täydentämässä kokonaiseksi teokseksi, ja onkin kiinnostavaa nähdä, millaiseen paikkaan Stillhet siinä asettuu.
On tullut kuluneeksi sata vuotta Joonas Kokkosen syntymästä, ja Kuopiossa pyöreitä vuosia kunnioitettiin Kokkosen viimeiseksi jääneellä orkesteriteoksella Il paesaggio (eli Maisema, 1986–87). Tämä maisema on Tuusulanjärven ympäristö, joka on tunnettu rehevänä maaperänä suomalaiselle taiteelle. Kokkonen kirjoitti teoksen loppuun sanan ”enigma”, ja tietty arvoituksellisuus leijaili omanlaisessaan kentässä, jonka pitkät trillit ja ristiin menevät jousikulut loivat. Sen kanssa vuorottelivat lyyriset jousiosuudet, jotka toivat ennen kaikkea mieleen sotien välisen vapaatonaalisuuden – jousetkin päätyivät loppupuolella hetkeksi sävelrivin unisonoon. Aivan kuin Il paesaggio olisi jäänyt loputtuaankin pohtimaan, ollako lintu vai kala.
Suurimman osan illan kestosta vei Outi Tarkiaisen suurimuotoinen orkesterilaulusarja Maa, kevään tytär (2014–15) saamelaisten Rauni Magga Lukkarin, Nils-Aslak Valkeapään, Rose-Marie Huuvan ja Leena Morottajan sekä suomalaisten Timo Malmin ja Aila Meriluodon teksteihin. Tarkiainen itse kertoi edeltävällä tervehdysvideollaan, että teoksen voi tulkita tietynlaisena maan matkana historiasta nykypäivään, jopa ”maan monodraamana”.
Vaikka Rovaniemellä syntynyt Tarkiainen ei itse saamelainen olekaan, hän tuntee hyvin saamelaiskulttuuria, kunnioittaen sitä ja inspiroituen siitä: sarjasta tulee nimenomaan hyvin voimakas tunne saamelaisesta luontosuhteesta (sen verran kuin tällainen eteläsuomalainen, Lapissa lähinnä vaeltamassa käynyt mutta kulttuurisesti utelias kriitikko sitä tuntee). Kiintoisasti Prologissa oli mezzosopraano Virpi Räisäsen puhelaulussa jotain ikiaikaista myyttistä tarinankertojan roolia mukana – joka tosin varsinaisessa ensimmäisessä osassa palasi vähänkin liiankin kiltisti sinne koulutetun eurooppalaisen taidelauluäänen muottiin, joka eittämättä Räisäsellä on hallussa. Orkestraation kutkuttava karuus, paikoin jopa kylmyys, sen äänen lähes paikoittainen toiseus, lähestulkoon maanitteli solistia tavanomaisen klasari-ilmaisun ulkopuolelle. Toki striimissä on omat rajoituksensa, ja paikan päällä tunnelma saattoi olla toisenlainen, mutta vielä toisessakin laulussa Räisäseltä jäi vähän puuttumaan sellainen voimakas narratiivinen kaari, joka pitäisi otteessaan, vaikkei sanoja ymmärtäisi.
Yhteys dramaturgiaan kuitenkin parani kolmannessa osassa, ja henkisenä keskipisteenä ja huippuna toimi neljäs, aluksi omalla tavallaan ”yömusiikin” traditioon solahtava laulu, joka laajeni suuriksi, eeppisiksi elämänteemoiksi. Viides osa väritti rosoisen kauniin maiseman, omanlaisensa rakkauslaulun, ja kuudes avasi oman piilopolkunsa. Epilogi tuntui olevan kuin aivan eri maailma sen polun päässä: soolosellossa kuului ripaus skandinaavista kansanmusiikillista mietiskelyä. Elina Oikarin videoteos Kasvojen vaihdos toi epilogiin uuden, upean lisäulottuvuuden, joka tuntui symboliikallaan kasvattavan musiikin emotionaalista tarttumapintaa. Maa, kevään tytär ei ollut ensi kuulemalta helppotajuisimmasta päästä – sen moniulotteinen maailma osin ehtii virrata ohi havaintoja nopeammin – vaan vaikuttaa olevan osa sitä teosjoukkoa, jotka puhkeavat täyteen, mutta palkitsevaan kukkaansa vasta useammalla kuuntelulla.
