Arvio: Tapiola Sinfonietta 19.2.2021. Clemens Schuldt, kapellimestari, Baiba Skride, viulu. Martinů, Prokofjev, Haydn.
Striimantaina 20.2.2021 toimittaja Santeri Kaipiaisen tavoite oli julkaista viisi arviota torstain 18.2. ja perjantain 19.2. konserttistriimeistä – tämä viimeinen osa lipesi kahdellakymmenellä minuutilla seuraavan vuorokauden puolelle. Lue myös Striimantain ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäs arvio.
Tapiola Sinfoniettan ohjelman punainen lanka selvisi hiljalleen illan ohjelmaan tutustuessa: se kietoutui säveltäjien ”vaellusvuosiin”, aikaan poissa kotimaistaan. Bohuslav Martinůn sinfonietta La Jolla oli tšekkisäveltäjän Yhdysvaltain-vuosilta, Sergei Prokofjevin toinen viulukonsertto oli sävelletty Pariisissa, Voronežissa ja Bakussa sekä kantaesitetty Madridissa, ja itävaltalainen Jospeh Haydn loi sinfoniansa nro 90 C-duuri Pariisissa.
Martinůn La Jolla kuuluu hänen ”uusbarokkiseen” kauteensa, ja oli San Diegon kyljessä sijaitsevan La Jollan rantakaupungin musiikkiyhdistyksen tilauspyynnöstä ”melodinen ja helposti lähestyttävä”. Sellainen se toki olikin, iloinen ja eloisa enimmäkseen harmiton, sisältäen siellä tällä jotain Coplandin tyylistä ja myöhemmin yhdysvaltalaiseen puhallinorkesterimusiikkiin tiensä löytänyttä. Viimeisessä osassa kuudestoistaosakuviot kaivautuivat hetkeksi jonnekin syvällisempäänkin paikkaan. Kapellimestari Clemens Schuldtin johtaminen oli hyvin fyysistä ja paljon näyttävää – Tapiola Sinfonietta soittaa niin ammattimaisesti, että on vaikea sanoa, oliko tyyli etu vai haitta.
Menneistä tyyleistä inspiroituneella linjalla – tällä kertaa uusromanttisella – kulki Prokofjevin toinen viulukonsertto; lähes kuin tiessään olivat säveltäjän kokeilevammat aiemmat vuosikymmenet. Latvialaisen Baiba Skriden epäonneksi oli aiemmin kuuntelemani, samaan aikaan esitetty RSO:n konsertti asettanut solistin tulkinnallisen riman korkeudelle, josta sitä oli vaikea lähteä pudottamaan. Ensimmäisessä osassa vireongelmat vaivasivat Skrideä etenkin nopeissa kuvioissa, mutta tilanne parani suvantovaiheessa, jossa Skride ehti ottaa toisinaan miellyttävästi yhteyttä myös rivisoittajiin. Konserton hitaampi keskiosa oli laulullisuudessaan selkeämpi ja kiinteämpi, ja kolmanteen osaan Skride löysi mainion energistä, lähes pelimannillista fraseerausta. Silti takaraivoon jäi kaihertamaan, että konsertto oli business as usual, ei elämää suurempi, jota ison romanttisen teoksen hieman ehkä täytyykin olla toimiakseen.
Haydn sen sijaan jopa saakin olla business as usual, ja sinfonia nro 90 olikin elementaalista häntä itseään: iloista, itsetietoista, leikkisää ja energistä omine pienine käänteineen ja koukkuineen. Maaliviivaa lähestyttäessä Schuldt innosti orkesterin hurmaavaan musiikinteon riemuun.
