Radion sinfoniaorkesteri, Musiikkitalo 27.11.2020 (suora lähetys). Hannu Lintu, kapellimestari, Matthias Goerne, baritoni. Lindberg, Schubert, Dean.
Viime maaliskuussa yleisön pääsy RSO:n konsertteihin paikan päälle Musiikkitaloon katkesi juuri ennen makaabereita kuolonsäveliä ja traagisuutta Šostakovitšin ja Tšaikovskin sävelin. Eilen, uusien rajoitusten tultua jälleen voimaan, syöksyi Radion sinfoniaorkesterin ohjelma tyhjälle salille niin ikään voimakkaaseen teemaan, eli luontoon – sekä väistämättäkin, taiteen ollessa kyseessä, ihmisen ja luonnon suhteeseen. Onhan kaikki luonnosta kertova musiikki muodostunut ja suodattunut luonnon kokijan, tässä tapauksessa säveltäjän, esittäjän ja kuulijan, miel(t)en kautta.
Magnus Lindbergin Marea (1989–90) sai vuorovettä tarkoittavan nimensä säveltäjän kertoman mukaan vasta teoksen ollessa valmis. Viimeistelytyön Lindberg oli (kuitenkin) päätynyt tekemään Normandian rannikolla helmikuisissa, jo tuolloin ilmaston lämpenemisen myötä vahvistuneissa myrskyissä. Marea käyttää samankaltaista toistuvien, varioitujen sointujen tekniikkaa kuin varhaisempi Kraft, mutta maksimalistinen rajuus oli jo tuolloin tehnyt tilaa läpikuultavammalle olemukselle, esiin tupsahteleville keitaille, vaikka olikin vielä kaukana tämän vuosituhannen sibeliaanisesta Lindbergistä. Pienemmällä kokoonpanolla on toki myös tähän vaikutuksensa, mutta hämmästyttävän isolta Marea silti välillä tuntui Hannu Linnun johtaman RSO:n soidessa striiminkin kautta: unisonojen vähyys, kahdeksan eri puupuhallinta ja lyömäsoitinvalikoima loivat hienon illuusion, joka toimi RSO:n lujalla taidolla.
Franz Schubertin neljä orkesterille sovitettua laulua olivat nekin enemmän tai vähemmän luontoon viittaavia, mutta asetelmassa, jossa luonto toimi ennen kaikkea tapahtumapaikkana tai ihmismielen tunteiden ja tapahtumien metaforana. ”Subjektina on ihminen”, totesi myös saksalaisbaritoni Matthias Goerne, joka osoittautui kiitettäväksi solistivalinnaksi: hänen tulkinnassaan ja vahvassa mutta pehmeässä äänessään säilyi se intiimiys ja vivahteikkuus, jonka laulajan ja pianistin liedkonsertti parhaimmillaan saa aikaan. Alexander Schmalczin, Max Regerin ja Anton Webernin orkestraatiot olivat tarkoituksella maltillisia ja alkuperäisteosta palvelevia, ja pitivät kudoksen kamarimusiikillisen harvana. Des Fischers Abendlied oli mollivoittoisessa lemmenonnessaan kuin sukua suomalaiselle laulelmaperinteelle, kun taas sarjan viimeinen Tränenregen käänteisesti duurissa kulkeva tragedia. Onnellisen lopun, jos sellaista olisi haettu, olisi voinut taata toisena kuullun Im Abendrotin iltaruskoinen rauha ja pastoraali-idylli.
Se idylli murskattiin lopulta australialaisen Brett Deanin Pastoral Symphonyssa (2000), jossa ihmisen väliintulo järkytti luonnon tasapainoa peruuttamattomasti. Jo ihmisen astuttua Australian maaperälle esihistoriallisina aikoina katosi pian mantereen megafauna sukupuuttoon, ja sama suuntaus toistuu nyt kuudennen sukupuuttoaallon jyllätessä. Deanin luontokuvaus lähenee ”musiikillista realismia”, jonka suorimpana edeltäjänä voidaan pitää linnunlaulua tarkkaan notatoinutta Olivier Messiaenia; Dean lisää mukaan muun muassa mehiläisen tai muun pörriäisen aherrusta vaimealla soolojousella kuultuna ja tuo osan linnuista lavalle äänitteinä kaiuttimista. Vaikutelma on hämmästyttävä ekologinen toisinto. Musiikkia tämä silti on, ja narratiivista sellaista, kun oletettavasti kirveen kaltainen naputus saa viserryksen kiihtymään ja puut kaatumaan. Koneiden äänet jylläävät tasapainon kadottaneen, shokissa olevan luonnon alleen suoraan kuulijan alkukantaiseen vaistoon iskevänä jännitysnäytelmänä, pysäyttävänä kannanottona, varsinkin kun linnut lopuksi vaikenevat. Niille, jotka pitävät modernia orkesterimusiikkia etäisenä ja vaikeatulkintaisena, Pastoral Symphony todistaa koko olemuksellaan päinvastaista.
Santeri Kaipiainen
