Musorgskin Hovanštšina-oopperan ajankohtaiset yhteydet korostuivat Helsingin juhlaviikkojen esityksessä Musiikkitalossa. Mika Kares häikäisi kapinajohtajan roolitulkinnallaan, ja Esa-Pekka Salosen johtama esitys parani loppua kohti. Kuoro-osuus ja elektroninen lisä jättivät toiveita ja kysymysmerkkejä.
”Suo siunauksellista järjen valoa Venäjälle”, rukoilee Tomi Punkeri uljaan koskettavasti suurruhtinatar Sofian vakoojana Šaklovityinä Musorgskin Hovanštšina-oopperassa. Teoksella on todellakin paljon ajankohtaisia yhteyksiä. Venäjä tuntuu olevan yhä samassa sekasorrossa kuin oopperan tapahtuma-aikana vuonna 1689, nuoren tsaari Pietarin valtaantulon aiheuttaman kuohunnan ja streltsisoutureiden kapinayrityksen aikana.
”Yksityisarmeijan vallankaappaussuunnitelmat haihtuvat kuin savuna ilmaan. Uskontoa yritetään välineellistää tukemaan poliittisia pyrkimyksiä. Häikäilemättömät operaattorit tuottavat valeuutisia. Kansa ei tiedä. keneen uskoa, eikä lopulta oikein usko keneenkään. Kuulostaako tutulta”, taustoittaa Esa-Pekka Salonen johtamaansa Hovanštšina-tuotantoa.
”Hovanštšina on ooppera vallasta, väkivallasta ja vallan väkivaltaisesta väärinkäytöstä. Kun kuuntelet muutaman kohtauksen tai melodian, olet Ukrainan maahyökkäyksen, Gazan, Sudanin ja monien muiden konfliktien maailmassa”, jatkaa tuotannon tulevan näyttämöohjauksen ohjaaja Gerard McBurney.
Helsingin juhlaviikot tarjosi Musiikkitalon concertante-esityksessä hyvin toimivaa applikaatiota tekstityksen seuraamiseen, mutta ihmeen harva yleisöstä tarttui mahdollisuuteen. Itse olin rivilläni ainut. Hienoa, jos teos jo tunnetaan niin hyvin, ettei tekstitystä tarvita, mutta epäilen tätä. Sitä seuraamalla tulee monia ahaa-elämyksiä myös nykyajan yhteyksien suhteen. Tekstiä ymmärtämättä moni asia jää pimentoon.
Salonen johti viitteellisellä toiminnalla höystetyt konserttiesitykset juhlaviikoilla ja Tukholman Baltic Sea -festivaalilla. Varsinainen päämäärä on kuitenkin Salzburgin pääsiäisfestivaalilla ensi huhtikuussa, jossa koetaan McBurneyn ohjaama lavatuotanto. Suomen RSO soittaa siinä edelleen, mutta solistit ja kuorot vaihtuvat. Ohjaus jatkaa myös New Yorkin Metropolitaniin.
Aivan pelkkää esilämmittelyä ei Helsinginkään esitys ollut, sillä Salonen sai luotua loppua kohti yhä väkevämmäksi käyvän draaman kaaren, hienon solistikunnan siivittämänä.
Teoksen kuuluisa alkusoitto kuvaa auringonnousua Moskovassa, ja Chistoffer Sundqvistin klarinettisoolo häikäisi, mutta viulujen kireä sointi ei vastannut mielikuvaa. RSO ei ole oopperaorkesteri, eikä sen soinnissa ole venäläistä mehevyyttä ja vuolautta, joten täysverisiin venäläisesityksiin tätä oli turha verrata. Väliajan jälkeen orkesteri kuitenkin pääsi teoksen ilmaisullisiin ääripäihin mukaan yhä paremmin.
Venäläistä oopperaa ei ole totuttu pitämään myöskään Salosen leipälajina, mutta suvereenisti hän musiikillisen kertomuksen vuon hallitsi, elävin tempoin ja karakterisoinnein. Musiikissa soivat juonittelut, ääriliikkeiden fanatismi, rehvakkuus ja juopottelu, kansan loputon kärsimys – koko venäläinen hulluus.
Suurin puute esityksessä oli kuoro-osuus. Kaikki kunnia hienojen Tapiolan kamarikuoron, Dominanten ja Helsingin kamarikuoron liittoutumalle, mutta se ei pystynyt ilmentämään Venäjän kansan tuntoja niin väkevästi kuin olisi ollut tarpeen. Kun jälkipuoliskolla päästiin kansanomaisempiin tunnelmiin juopottelevien streltsien juhlissa, kuorolaiset vetivät maalaislätsät päähänsä, ja heti alkoi tapahtua enemmän ja elävämmin.
Esityksen voimavarana oli kutienkin hieno solistikaarti. Sen ruhtinashahmona oli basso Mika Kares, joka teki Ivan Hovanskin roolin menestyksellä jo Berliinin valtionoopperassa alkukesästä ja oli senkin jäljiltä tulkinnassa sisällä. Kareksen basso soi muhevasti, ja hän välitti hahmonsa vallanhimon karismaattisesti. Ja kun Hovanskin onni kääntyi, hän hylkäsikin apua anoneen kansansa ja ryhtyi rellestämään palatsissaan. Kares tavoitti koko tämän ristiriitaisuuden, kylmän, rehvakkaan kuoren ja avuttoman sisimmän.
Hovanštšina on Don Carloksen ohella tunnettu kahden jylhän bassoroolin kohtaamisesta. Kareksen veroinen kollega oli Ain Anger vanhauskoisten johtajan Dosifein roolissa. Hän toi siihen hengenmiehen vakuuttavuutta, jonka kääntöpuolena on vaarallinen fanatismi.
Suurella osalla oopperan rooleista on historiallinen perusta, mutta naispääosa, vanhauskovainen Marfa on sepitetty. Hän on kuitenkin keskeinen hahmo, jolla on linkkejä kaikkiin teoksen valtakeskittymiin ja joka tuo niiden kamppailun keskelle myös inhimillisen rakkauden näkökulman. Venäläissyntyinen mezzosopraano Nadezhda Karyazina vakuutti roolissa syvällä ja tiiviillä mustan mullan äänellään ja empaattisella tulkinnallaan.
Tuomas Katajala oli Andrei Hovanskina varsinainen epeli, niljakka pyrkyri, joka vasta lopussa saa inhimillistä väriä, kun hän on Marfan kanssa liittymässä vanhauskovaisten joukkoitsemurhaan. Katajala karakterisoi roolinsa terävästi.
Olga Heikkilä ja Natalia Tanasi pärjäsivät hyvin Susannan ja Emman rooleissa.
Tuomas Norvio oli tehnyt teokseen elektronisen äänisuunnittelun, jonka tarkoitus oli tuoda oopperaan ja sen musiikkiin lisätaso äänellisillä kuljetuksilla. Ainakaan nyt se ei onnistunut. Yleisö oli lähinnä hämillään. Lopussa elektroninen osuus katkoi esitystä ikävästi, jolloin siirtymä järkyttävään loppuun, vanhauskoisten polttoitsemurhaan menetti jännitettään. Perusteena näille jaksoille oli se, että teos on jo itsessään fragmentaarinen, ja esimerkiksi finaali on Stravinskyn tekemä. Ehkä Salzburgissa selviää paremmin osuuksien dramaturginen funktio.
Harri Kuusisaari
