Arvio: Klang-konserttisarjan konsertti Musiikkitalon PAAVO-salissa 6.11.; Zagros-ensemble.
Taiteilijat ovat aina liikkuneet maasta toiseen ja etsineet kodikseen uusia ympäristöjä. Suomessakin säveltäjät ovat hyvin kansainvälistä joukkoa. Suomesta kotinsa löytäneiden säveltäjien identiteetti oli lähtökohtana nykymusiikkiyhtye Zagroksen Klang-sarjan konsertissa. Säveltäjät ammentavat nykyään vaikutteita niin vapaasti erilaisista lähteistä, että omien paikallisten identiteettien heijastaminen musiikkiin on vain yksi vaihtoehto. Itse asiassa nyt kuultujen Itävallasta, Romaniasta ja Unkarista lähtöisin olevien, eri-ikäisten säveltäjien teoksissa yhteiseksi piirteeksi ilmestyi halu syvien, alkuvoimaisten aiheiden äärelle. Musiikki hakeutui rituaalin, henkisyyden ja ei-rationaalisten voimien luo, joiden tulkkina toimivat etenkin puhaltimet.
Selkeimmin nämä piirteet tulivat esiin Adam Vilagin (s. 1977) huilu-fagotti-piano-triossa Wild (2007/2010), jonka jokainen osa – ”Lust”, ”Harmony” ja ”Ritual” – kurkotti omalla tavallaan kohti jotakin ekstaattista tasoa. Hykerryttävästi hivuttava teos oli soinnillisessa moninaisuudessaankin hyvin eheä kokonaisuus, jossa alun hälyisästä huohottamisesta siirryttiin aistikkaasti laulavan keskiosan kautta lopun rytmiseen kirmailuun. Ensiosan riutuva odotus ilmeni herkullisesti pamppailevissa soinneissa, joissa Vilagi sekoitti yhteen pianon (Risto-Matti Marin) tukittuja alakieliä sekä huilun (Hanna Kinnunen) ja fagotin (Mikko-Pekka Svala) napsahduksia. Keskiosassa piano käyttäytyi harpun tai unkarilaisen cimbalomin tapaan henkäillen murtosointujaan sekä koskettimistolta että suoraan kielistä, kun taas viimeisessä osassa Marin siirtyi perinteisen kosketinsoittamisen pariin päätösosan villiksi dynamoksi. Vilagi rakensi finaaliin toimivan huipennuksen, joka tuntui silti turhan varovaiselta kahdessa edellisessä osassa luodun jännitteen jälkeen, etenkin kun viimeinen osa oli varsin lyhyt.
Illan muut teokset olivat kantaesityksiä. Hermann Rechbergerin ja Adina Dumitrescun teoksissa alkuvoimia lähestyttiin edellisessä tanssihurmion, jälkimmäisessä meditatiivisuuden kautta, mutta kummassakaan tämä ei kunnolla toteutunut. Rechberger (s. 1947) oli ammentanut sooloklarinettiteokseensa Klarino Balkanin alueen asteikoista ja soittotavoista, ja Mikko Raasakka soitti taiturilliset episodit vauhdikkaasti ja huolellisesti. Ongelmallista oli teoksen avoin rakenne, jossa muusikko voi säveltäjän mukaan itse koostaa materiaalista haluamansa kokonaisuuden. Näin kappale jäi eräänlaisten rytmisten ja laajennettujen soittotapojen harjoitteiden sarjaksi, jossa Balkan-innoitus tuntui tarjoavan lähinnä välineitä virtuoosiefekteille.
Dumitrescun (s. 1964) teoksen Kreise lähtökohta oli vaikuttava: lyömäsoitinten (Xavi Castello) shamanistiset rytmit puskivat kolmesta puhaltimesta – Cristian Moré Coloman oboesta, Mikko-Pekka Svalan fagotista ja Mikko Raasakan klarineteista – esiin arvoituksellisen hitaita spiraalimaisia kehiä. Paksut, suorat multifonit ja pienellä alueella luikertelevat yksinkertaiset melodiat toivat mieleen luolamaalaukset. Jylhästi rakennettu teos oli kuin viipale jotakin ikuista, kosmista tapahtumaa. Tähän nähden puhaltimien yhteenkietoutunut matto oli usein soinnillisesti valjun arkinen, etenkin kun muusikoiden tulkintaote jäi kuivaksi. Myös lyömäsoitinvalikoimaa olisi voinut rajata tiukemmin vaikkapa kalvo- ja puusoittimien orgaanisiin sointeihin, vaikka esimerkiksi autontorvi kommunikoikin varsin hyvin fagotin kanssa.
Konsertin päätteeksi sai kantaesityksensä Matei Gheorghiun (s. 1984) Petunia, joka on jatkoa hänen uskonnollis-filosofisia aiheita luotaaville kamariteoksilleen Ratio Spei ja Good Freedom. Gheorghiu on utelias ja monipuolinen säveltäjä, jonka tuotantoa sitovat yhteen suuret, usein mystiset aiheet sekä omaperäinen ammentaminen myöhäisromantiikan tekstuureista. Eri uskonnoissa ilmenevää rakkauden ja myötätunnon ideaa hehkuvasti käsittelevää Petuniaa olisi voinut kuunnella kauemminkin; klarinetille, käyrätorvelle, alttoviululle, sellolle ja pianolle sävelletyssä musiikissa puksutti ikään kuin suurimuotoisemman musiikin moottori. Ehkä uskontoaiheisesta sarjasta kehkeytyy joskus laaja orkesteriteos?
Uskontojen samalla kertaa moninaista ja universaalia luonnetta kuvasti erityyppisten musiikkien – laajakaarteisen romanttisen liikkeen, rytmisesti terävien klustereiden ja tonaalisten sitaattien – taidokas yhteenpunoutuminen. Hyvinkin erityyppiset elementit asettuivat yhteen lämpimän raikkaaksi kuvakudokseksi, jonka mahlermaisella tavalla kitschejä piirteitä Gheorghiu piirteli hellästi. Persoonallinen ja tenhoava teos, jonka Mikko Raasakka, käyrätorvensoittaja Henriikka Teerikangas, alttoviulisti Olga Reskalenko, sellisti Sami Mäkelä sekä Risto-Matti Marin kapellimestari Petri Komulaisen tukemana esittivät haaveellisen kauniisti.
Auli Särkiö-Pitkänen
