Barokin ja klassismin ajan musiikin pyhättö Drottningholmin linnateatteri Tukholman kupeessa tarjosi kesän tuotantonaan tanssin ja musiikin aistillista kuhertelua. Rameaun oopperabaletti Pygmalion oli herkkua silmälle ja korvalle.
Pygmalion on kreikkalaisen mytologian kuvanveistäjä, joka tunnetaan parhaiten roomalaisen Ocvidiuksen teoksesta Metamorfooseja. Siinä taiteilija rakastuu omaan naisveistokseensa ja anoo Venukselta – Rameaun oopperassa L’Amour – ”itse luomansa kaltaista vaimoa”. Tämä sitten herättää Ppatsaan henkiin. Pygmalion hurmioituu, eivätkä tyttöystävä Céphisen valitukset auta. L’Amour kuitenkin auttaa häntä löytämään uuden miehen.
Yksinäytöksinen teos sisältää Rameaun hehkeintä musiikkia, täynnä aistillisuutta ja charmia, ja se saikin säveltäjän elinaikana huiman suosion. Nykyään sitä näkee harvoin, ehkä dramaturgisen ongelmallisuuden vuoksi: veistokseen rakastuminen tapahtuu niin aikaisin, että suurin osa teoksesta jää sen poeettiseksi ylistämiseksi.
Drottningolmin linnateatterin jokakesäisellä festivaalilla löydettiin toimiva tapa toteuttaa se historiallisen miljöön hengessä. Japanilainen tanssija-koreografi Saburo Teshigawara ja italialainen gambataiteilija Vittorio Ghielmi lyöttäytyivät työpariksi, ideanaan laittaa musiikin ja tanssin affektit kohtaamaan. Mistään barokin gestiikasta ei silti ollut kyse, sillä Teshigawaran tanssikieli on täysin modernia, mutta intuitiivinen yhteys oli silti löytynyt.
Ilta alkoi Prologilla, jossa kuultiin Rameaun edeltäjien Rebelin, Marais’n, Forquerayn ja Lullyn karaktäärikappaleita. Niistä jokainen kuvaa tiettyä tunne- tai aistitilaa. Osa on orkesterinumeroita, osa Ghielmi animaalisella herkkyydellä soittamia gambateoksia.
Teshigawara ja hänen kumppaninsa Rikoho Sato myötäilevät niitä rytmisesti ja eleellisesti niin yhteen liimautuneella tanssilla, että liikkeestä tulee yksi soitin muiden joukkoon. Vaikka tanssi on virtuoosista runsaine käsiliikkeineen, niin se on samalla pehmeän aineetonta, kuin musiikkia hyväilevää. Sellaisena se tosin menettää myös hieman karaktääriään.
Varsinaisessa Rameaun teoksessa mukaan tulevat roolien laulajat, jotka kukin saavat kaksoisolentonsa tanssijasta. Musiikin ja tanssin välinen suhde muuttuu monisyisemmäksi, kun he eivät tee samaa asiaa. Kaikki hahmot on puettu paljastavaan ja ihoa myötäilevään harsoon, muistuttaen antiikin Kreikan tapaa palvoa kaunista ihmisruumista.
Ruotsalainen lyyrinen tenori, barokkiohjelmistoon erikoistunut Anders J Dahlin lauloi pääroolin niin aistillisesti ja kuvioiden hurmioituneella lennolla, että tanssija Quentin Rogerilla oli työ päästä mykkänä samalle merkitysten tasolle.
Vastaavasti taas tanssija Rihoko Saton esittämänä elämään puhkeava patsas oli kiinnostavampi kuin laulaja repliikeissä. Kipsin tai norsunluun kariseminen inhimillisyyden tieltä toteutui hienoin sävyin. Kerstin Avemo ja Hanna Husáhr L’Amourin ja Céphisen rooleissa toivat mukaan myös koomisempia puolia,
Kun taiteilija näin antaumuksella ylistää omaa työtään, narsistista vaikutelmaa ei voi välttää – laulaahan hän samalla siitä mitä löytää sisältään. Se voi olla luovuuden ylistys mutta samalla muistuttaa myös hybriksen vaarasta. Tällaista osoittelevuutta ei kuitenkaan tulkinnassa ollut. Linnateatterin alkuperäistä näyttämökoneistoakin käytettiin taianomaisiin kulissivaihdoksiin.
Ghielmin johtama orkesteri, jossa fagottia soitti Helsingin barokkikokoonpanoista tuttu Jani Sunnarborg, soitti tanssirytmeistä ja melodioiden kukkeudesta kaiken irti ottaen.
Harri Kuusisaari
