Kansallisbaletin Ranskalaiseksi illaksi nimetty kahden teoksen kokonaisuus ei voisi olla vastakohtaisempi. Carolyn Carlsonin Pneuma vyöryttää fantasiaa kuin suoraan unesta, ja Serge Lifarin Suite en blanc ottaa käyttönsä klassisen baletin formaaliset kuviot ja liittää ne taiturimaiseksi estradinäytökseksi. Silti teoksissa on jotain yhteistä: ne puristavat tyylistään kaiken irti mutta jättävät silti katsojan vähän ymmälleen siitä, mikä oli kaiken tarkoitus ja mitä tällä haluttiin kertoa.
Amerikkalaisella mutta Ranskaan kotiutuneella Carolyn Carlsonilla on ollut vaikutuksensa suomalaiseen tanssiin, joten oli hyvä syy saada hänet pitkästä aikaa takaisin. Hän teki viimeksi 1990-luvulla Kansallisbaletille Maa-teoksen yhdessä Kaija Saariahon kanssa ja sen jälkeen upeat Kuka vei elokuun ja Syyskuu -tanssirunoelmat Helsingin kaupunginteatterille. Kolmen vuoden takaisessa Pneumassa voi havaita samoja tyylipiirteitä. Koreografi satsaa maalauksellisiin alitajunnan kuviin, jotka tuntuvat pakenevat tarkkoja hahmojen ja symbolien selityksiä.
Ilmassa leijuvat kehot, lentävät puut ja mustat enkelit ovat sen kuvastoa. Luonto on läsnä lasikoppeihin säilöttynä ruohona. Alussa ilma-teema tuodaan esiin ironisesti hiustenkuivaajan avulla. Tanssijaryhmät liikkuvat hitaasti unisonossa, poseeraavat ylevästi ja jähmettyvät still-kuviksi. Sitten liike lähtee virtaamaan ilmavasti, ja tanssijat kannattelevat toisiaan. Vaikka koreografia on rikasta, vaikutelma on silti melko staattinen. Kontrasteja ja kitkaa jää puuttumaan – kaikki tapahtuu kuin pilvissä kävellen.
Omituisia hahmoja tulee ja menee. Hölmistynyt ballerina, veistoksellinen, rautalankakehikossa kävelevä daami tai siivet selkäänsä saaneet pojat käväisevät kääntymässä. Takanäyttämöllä uhkaavasti lipuva musta enkeli (Jani Talo) muuttuu mieheksi, joka seuraa tapahtumia korokkeelta mietteliäänä. Tukehtuuko valkoinen nainen (Terhi Talo) savukammioon? Lopussa naisjoukko voittaa miesten laotessa maahan. Mitä tämä kaikki oli? Ei kai ole tarkoituskaan tietää.
Nautin Pneuman kauniista kuvista ja aineettomasta henkäilystä mutta koin tunnin ja 25 minuutin keston liian pitkänä. Mielenkiinto alkoi väkisinkin herpaantua, ja nuokahtelu uhkasi. Yksi syy siihen oli myös teoksen musiikki, jonka oli varta vasten tehnyt Gavid Bryars, ja orkesteriosuuteen limittyy Philip Jackin tekemä elektroninen osuus.
Musiikki on hidasta ja kolmisointupohjalta muuntelevaa. Staattiset ja raskaat matot saavat ylleen kimmeltäviä osuuksia. Monotoniset osuudet mahtoivat olla piinaa orkesterin vaskille, vaikka kapellimestari Philippe Béran yritti kaikkensa saadakseen muusikot pysymään hereillä. Musiikissa on tietty vangitsevuutensa, mutta parempaakin minimalismia on kuultu.
Sege Lifarin Suite en blanc vuodelta 1943 on neoklassinen tanssijoiden taituruusnäyte, jossa klassisen baletin askelia murretaan kulmikkaillakin asennoilla ja ironisillakin pilkkeillä. Ballerinat kiitävät valkoisissa tyllihameissaan mustalla näyttämöllä, mikä korostaa sen abstraktia luonnetta. Tunnetuin numero on aikansa femme fatale -hahmoista ammentava La Cigarette. Sen tanssi viekoittelevasti Yimeng Sun.
Sergei Popov ja Eun-Ji Ha tekivät masurkassa ja pas de deux’ssa luotettavaa työtä, ja hyvin muukin ryhmä haasteesta selvisi. Pieniä eriaikaisuuksia kuitenkin riitti, ja tanssissa oli paikoin puurtamisen makua. Leikittelevä henkevyys puuttui.
Musiikiksi oli ilmoitettu vain säveltäjä Edouard Lalo, mikä herätti hämmennystä. Mistä teoksesta oikein oli kyse – sehän vaikutti baletille tehdyltä? Selvitystyön jälkeen kävi ilmi, että kyseessä oli Lalon musiikki Marius Petipan balettiin Namouna.
Missä menee Kansallisoopperan ja -baletin markkinointi ja tiedotus, jos tällainen perusdokumentointikin laiminlyödään, puhumattakaan perusteellisemmista artikkeleista?Ohjelmalehtien sisällöllinen taso on laskenut, ja pääasiana tuntuvat olevan kuvat.
Harri Kuusisaari
