Helsingin kaupunginteatterin Kinky Boots oli viime vuosien railakkaimpia suomalaisia musikaalituotantoja, ja teoksen menestys jatkui myös Tampereella. Nyt HKT jatkaa samaa aihepiiriä musikaaliversiolla 1990-luvun elokuvahitistä Priscilla aavikon kuningatar. Moni hieman kokeneempi musikaalin katsoja kokeekin nostalgiatripin, olihan elokuva aikansa vapauttavia kokemuksia, ja lisäksi sen musiikki vilisee takavuosien diskohittejä.
Musikaalissa drag-queenien matka Australian aavikon läpi on saanut viihteellisemmän asun. Teatteri on satsannut spektaakkeliin paljon, ja sen tiuhaan vaihtuvat, mielikuvitukselliset puvut, kimallus ja kitsch tarjoavat ihmeteltävää tulvana. Diskobiisejä ja tansseja on kuin tuubista pursuttaen, ja näyttämöllisiä vaihdoksia riittää tanssivia kakkuja ja antiikkikuvaelmia myöten. Voikin kysyä, katoaako tarina ja samalla suvaitsevaisuuden sanoma show-tilpehööriin.
Toisaalta ei alkuperäistä elokuvakaan missään opetus- ja saarnatarkoituksessa tehty vaan vapauttamaan aids-pelon kangistamaa yhteisöä. Yhtään värillistä ei hahmojen joukossa ollut, ja olisikohan Australian aboriginaalienkin mukaan otto nykypäivän näkökulmasta epäilyttävää. Silti ei voi kiistää, etteikö elokuva olisi omilla keinoillaan taistellut tasa-arvon puolesta, menestyksellä.
Musikaalin tekijät Stephan Elliott ja Allan Scott ovat toisinaan luottaneet bilemeininkiin vähän liiankin kanssa, mutta voi tulkita myös niin, että runsaus nivoutuu osaksi teemaa, monimuotoisuuden riemuvoittoa, ylpeyttä olla sellainen kuin on. Tätä pridea aavikon sankareissa todellakin riittää.
Hahmot ovat moniulotteisia: nuori, energinen ja ajattelematon drag queen Adam oppii elämän perusasioita, drag-piirin kokeneemman jäsenen Tickin arvot mullistuvat hänen mennessään tapaamaan ensi kerran lastaan, ja eläkeikää lähenevä oleva transnainen Bernadette saa hänkin huomata, että uusia mahdollisuuksia voi aueta. Kaikki osaavat myös nauraa itselleen.
Ohjaaja Samuel Harjanteen kädet ovat tietenkin olleet sidotut, sillä musikaalipaketin rakenteeseen ei saa koskea. Pelkkää kimallusta, diskohattaraa ja rivoa sanailua musikaali ei silti ole, vaan vakavammat juonteet kulkevat pinnan alla. Maaseudun ihmisissä riittää homofobiaa – bussi töhritään ja Adam hakataan – mutta silti näkökulma valtaväestöön on sovitteleva: ennakkoluulot saavat kyytiä, ja mekaanikko Bob jopa lyöttäytyy drag-seurueen matkaan.
Empatia hahmoja kohtaan ehtii ihmeen kaupalla syntyä, ja kaikki kutsutaan yhteiseen ilonpitoon seksuaaliseen suuntautumiseen ja liberaaliuden asteeseen katsomatta. Eikä se dramaturgia tämän kummempi monissa ranskalaisissa barokkioopperoissakaan ole.
Kaupunginteatteri on löytänyt mitat täyttävän pääkolmikon, jossa myös transnaista esittää oikea transnainen. Tässä ei ole kyse vain poliittisesta korrektiudesta, sillä Clarissa Jäärni sai Berdanetten roolista irti paljon aidon tuntuista yhdistelmää diivamaista kokettiutta, elämän koulimaa härskiyttä ja melankolistakin perspektiiviä. Klassisen musiikkikoulutuksen perusta kuuluu laulussa.
Lauri Mikkola vastaa musikaalin koskettavimmista hetkistä Tickinä, kun hän tapaa lapsensa ja joutuu samalla tekemään tiliä itsensä kanssa. Hän pääsi laulamaan valitettavan vähän, mutta lopussa hänen korkeallekin kipuava äänensä vakuutti, kuten Kinky Bootsissakin. Niki Rautén heittäytyi innolla Adamin nahkoihin, täynnä nuoruuden malttamattomuutta. Hän vastasi parhaista show-numeroista, ja laulukin luisti. Tässä on seuraava suomalainen musikaalitähti!
Joskus näyttelijät aukoivat vain suutaan kolmen ”diivan”, Johanna Fröstin, Maria Lundin ja Jennie Storbackan ottaessa laulut osaavaan huostaansa. Heidän taustalle ja jopa kukkaruukkuihin työnnetty roolinsa oli problemaattinen, sillä he ansaitsisivat paikan eturivissä. Musiikkiin toi hauskaa vaihtelua rehevän maalaishenkinen kantrijakso, jossa koreografi Gunilla Olsson-Karlsson pääsi näyttämään muutakin liikettä kuin diskotanssia. Energiaa lavalta ei totisesti puuttunut, ja se tarttui silminnähtävästi myös yleisöön.
Harri Kuusisaari
