Heinz-Juhani Hofmannin Minä/minä/minä Helsingin oopperakesässä Aleksanterinteatterissa.
Harvoin ooppera on sopinut yhtä hyvin yhteen päivän uutisotsikkojen kanssa kuin Heinz-Juhani Hofmannin uutuudessa Minä/minä/minä.
Juuri mediassa kerrottiin teini-ikäisten tekemien rikosten ja väkivallan yllättävästä kasvusta, ja jo aiemmin tiedettiin nuorten mielenterveyshäiriöiden lisääntymisestä. Hofmannin oopperan päähenkilö, nuori nainen Didi eli Afrodite puskee päin maailmaa sellaisella raivolla, että katsojaa hirvittää.
Milloin purkausten kohteena on äiti, milloin hän kuvittelee tappavansa koiran tai kadun kodittoman. Didi on niin täynnä itseään, ettei maailmaan mitään muuta mahdu. Todellisuus hahmottuu selfieiden kautta, ja itsetuntoa ahdistavat ympäristön kauneus- ja muut normit.
Hofmann on kirjoittanut hahmolle virtuoosista vokaalitekstuuria, joka vaihtelee koko ajan hysteerisen puhetulvan ja sen rytmejä ja fonetiikkaa peilaavien koloratuurikiekaisujen kanssa. Se kulkee komiikan ja tragiikan, psykorealismin ja absurditeetin rajamailla, ja elektroniikka tehostaa pyörryttävää vaikutusta.
Sopraano Annika Fuhrmann selviää kaikesta ilmiömäisesti. Hänet on jo aiemmin tunnettu laulun rajoja laajentavana äänitaiteilijana, ja tällä tulkinnalla hän ampaisee nykyoopperan tekijöiden kärkeen. Katsoja on yhtä aikaa kauhuissaan että salaa huvittunut tyttöparan rimpuilusta. Didin sisällä tuntuu jylläävän sellainen ongelmien möykky, ettei siitä paraskaan psykiatri saa selvää.
Mistä nämä ongelmat sitten johtuvat? Epäilyksen alle joutuu tietenkin toinen lavan hahmo, puheroolissa oleva äiti. Näyttelijä Pauliina Palon tulkitsema hahmo on yli puoleenväliin saakka kuitenkin niin pidättynyt ja kärsivällinen, ettei tytön raivo tunnu saavan mitään vastakaikua – mikä tietenkin ärsyttää Didiä entistäkin enemmän. Onko lapsuudessa tapahtunut jotain sellaista, mitä meille ei kerrota? Vai onko tämä kuva nykyajan vanhemmista, joilla ei vain ole selkärankaa saada lastaan kuriin ja jotka yrittävät liikaa olla heille mieliksi? No, ennen pitkää äidinkin pinna katkeaa, ja tyttö saa kuulla kunniansa.
Hofmann ei yritä tarjota ristiriidoille ratkaisua. Ehkei sellaista olekaan. Yhtään tunnin kestoa pidempään tällainen yhden asetelman teos ei kestäisi. Säveltäjä on aiemmissakin oopperoissaan osoittanut rohkeutta tarttua yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin kipupisteisiin ja niistä heijastuviin yksilötason ongelmiin suoraan ja sumeilematta, mutta joskus niistä on jäänyt se kysymys, että entä sitten – voisiko tarina kehittyä tästä pidemmälle? Sitä jäi miettimään taas.
Ehkä parhaimman pakkauksen poliittista satiiria ja henkilökohtaista tragediaa Hofmann tarjosi Juha Hurmeen kirjoittamassa oopperassa Ahti Karjalainen – elämä, Kekkonen ja teot. Minä / minä / minä on säveltäjän omasta kynästä. Se on tarjonnut tilaisuuden liittää teksti ja musiikki tiiviisti yhteen, taloudellisesti käytetyn ja alitajuntaa peilaavan elektroniikan siivittämänä.
Tarkoituksellinen tekstiähky hulluuskujerruksineen palvelee kokonaisuutta, ja väliin vilahtaa laina Bachin Matteus-passion koraalista. Ohjaaja Johanna Freundlich piti esityksen pihdeissään niin, ettei se luisunut liioitteluksi vaan säilytti karmivan todellisuudentuntunsa.
Harri Kuusisaari
