Grigori Sokolovin pianokonsertti Musiikkitalossa 21.5.
Grigori Sokolovin konsertti siirtyi peräti viisi kertaa ensin koronan ja sitten taiteilijan sairastumisen vuoksi, mutta uskollinen yleisö jaksoi odottaa ja täytti jälleen Musiikkitalon. Sokolovin konserteilla on täällä niin pitkä perinne, että niistä on muodostunut rituaaleja, jonka juoni on jo ennakkoon selvä. Mestari tulee himmeästi valaistulle lavalle juuri vilkaisemattakaan yleisöä, alkaa soittaa kivikasvoisena ja kappaleet yhteen nivoen. Kaikki flirttailu on karsittu pois pyhästä toimituksesta, jonka päätteeksi kuullaan aimo annos ylimääräisiä – tällä kertaa kuusi.
Nyt oli sentään mukana jotain uuttakin, ja se liittyi ohjelmistoon. Sokolov ei aiemmilla käynneillään ole juurikaan livennyt tutuimman kantaohjelmiston poluilta, mutta nyt koko alkupuolisko koostui Henry Purcellin cembalolle kirjoittamista sarjoista, joita ani harvoin kuulee edes alkuperäisellä soittimellaan saatikka modernilla Steinway-flyygelillä.
Vaikka Sokolov mielletään romanttisen pianismin apostoliksi, barokki ei ole hänelle ollenkaan outoa. Hän on usein soittanut ylimääräisinä Rameauta, ja hänen ohjelmistossaan on Bachin lisäksi. mm. Byrdiä, Couperinia ja Frobergeriä. Eli jos William Byrdiä niin miksei myös hänestä seuraavaa merkittävää englantilaista säveltäjää Purcellia – vaikka he edustavatkin eri tyylikausia.
Kun Purcellin sarja nro 2 g alkoi, motiivit valinnalle saattoi jo aavistaa: Sokolov kevensi flyygelin soinnin niin, että vanhempia klaveerisoittimia ei ollut enää vaikea kuvitella, ja lisäksi hän tuntui eläytyvän syvästi tämän musiikin pidättyneeseen melankoliaan. Hän toteutti polyfonian äärimmäisen selkeästi vaikka pitäytyikin legatovoittoisessa soinnissa. Hän nivoi koristeet elimelliseksi osaksi melodiaa – tai ehkä pikemmin niiden ruhtinaallisesti laskostuviksi ja väriä ja ilmettä antaviksi laahuksiksi.
Sokolovin konsertteja pidempään seurannut on voinut suuren muutoksen parin vuosikymmenen takaisesta loisteliaasta virtuositeetista ja titaanisesta voimapianistista yhä sisäistyneempään sanontaan. Purcellia hän soitti kuin silkkihansikkain, ilmavalla kosketuksella, samettisella soinnilla ja hienoin vivahtein.
Purcell huomioi sekä saarivaltakunnan vanhat perinteet että barokin uudet ilmaisut, ja Sokolov pyöristi modernilla Steinwaylla tämän kaiken osaksi vielä suurempaa, universaalia jatkumoa. Sarjat perustuvat suurelta osin ranskalaisiin tanssisarjoihin, ja tätä tanssikaraktääriä pianisti ei mielestäni tuonut tarpeeksi esiin. Osien väliset kontrastit jäivät aika laimeiksi ja kosketus pyöreäksi silloinkin, kun olisi kaivattu irtonaisempia barokkitehoja.
Nämä tyyliseikat ovat tietenkin makuasioita – Sokolov on löytänyt oman absoluuttisen totuutensa, joka vakuuttaa, vaikkei kaikesta aina pitäisikään. Ehkä parhaiten hänen lankoja yhteen sitova tyylinsä toteutui Purcellin g-moli-chaconnessa, jonka melodia kohosi majesteettisin korkeuksiin.
Jälkipuolisko koostui Mozartin B-duuri-sonaatista ja Adagiosta h-molli. Tämä antoi olettaa, että hän petasi tilaa lopun encoreille, niin kuin tapahtuikin. Sokolovin Mozart-soitto on harmonian ja kauneuden maailmaa, jonka raameihin niin musiikin pirskahtelu kuin tummat syvyydet asettuvat. Koskettavimmillaan hän oli sonaatin hitaassa osassa ja h-molli-adagiossa. Viimeksi mainittu teos saattaa näin hitaasti esitettynä hajota, mutta ei Sokoloviin käsissä. Pysähdyttävä kokemus.
Encoret alkoivat samalla Rameaun Les Sauvages -teoksella kuin joskus aiemminkin. Niin hienoa ja pidättyneisyydessään jaloa kuin Sokolovin Purcell- ja Mozart-soitto olikin, itse koin konsertin emotionaaliset kohokohdat Chopinin Preludissa op. 28 nro 15, jonka hiljaisuudesta kasvava kaari oli upea, ja Rahmaninovin kevään koskena kuohuvassa Preludissa op. 23 nro 2. Unelmanani on kuulla vielä Sokolovin laajempi Rahmaninov-osasto livenä. Toivottavasti Helsingin konserttien perinne jatkuu ilman nyt koettua paussia.
Harri Kuusisaari
