Arvio: Tampere Jazz Happening 4.11. Fire! Orchestra; Jamie Baum Septet+; The Art Ensemble of Chicago.
Tampere Jazz Happeningin sunnuntai-iltapäivän kattaus Pakkahuoneella esitteli kolme hyvinkin erilaista yhtyettä. Tummasävyisistä taiderock-vaikutteista siirryttiin bigband-maiseen keskisuuren yhtyeen maalailuun ja päädyttiin lopulta afroamerikkalaiseen free-performanssiin.
Baritonisaksofonia soittaneen Mats Gustaffsonin luotsaama Fire! Orchestra koostuu Gustafssonin, basisti Johan Bertlingin ja rumpali Andreas Werlinin ydinryhmästä, jonka ympärillä yhtyeen koko vaihtelee keikasta toiseen. Parhaimmillaan 28-henkisestä orkesterista oli Tampereella paikalla 13 jäsentä, joka sekin tuntui valtavalta. Tummasävyinen konsertin avaus toi puolivapaine jousi- ja puhallinsävyineen mieleen Kayo Dotin tai A Silver Mount Zionin kaltaiset pitkän muodon kamarirock-kokoonpanot, rytmiryhmän hidas toisteisuus toi saundiin kaikuja Earthin kaltaisista drone-yhtyeistä ja hämärä tunnelma loi puitteet vertaukselle The Kilimanjaro Darkjazz Ensembleen. Laulaja Mariam Wallentinin johdattelemana kappaleet veivät monitasoiselle ja unenomaiselle sukellukselle syviin syövereihin, tarjoillen välisoittoina jousikvartetin aleatoriikkaa, kontrabassoklarinetin uhkaavia kommentteja tai free-trumpetismia, nousten lopulta pintaan ja kohti kirkkautta.
Keskimmäisenä esiintynyt huilisti-säveltäjä Jamie Baumin Septet+ (eli käytännössä oktetti!) oli lauantain ja sunnuntain Pakkahuoneen-keikoista ”perinteisin”, mikä Tampere Jazz Happeningin yhteydessä toki sallii sisälleen monenlaista. Eikä nytkään mistään bebopista ole puhe: Baumin sävelkieli lainaa yhtä lailla Lähi-idän ja Intian niemimaan perinteistä kuin Maria Schneiderin kaltaisesta pehmeästä maalailusta, ja orkestraatiossa olivat merkittävässä asemassa bassoklarinetti ja käyrätorvi. Kappaleidenkin muodot vaihtelivat Nusratin lyhytsooloisesta rondosta From The Wellin Balkan-mausteisiin (ja Sam Sadigurskyn heleisen melismaattiseen bassoklarinettisooloon) sekä kolmiosaiseen, freen ja kirkkaiden koraalien välillä liikkuneeseen Honoring Nepal: The Shiva Suiteen. Kirpeyden ja kauneuden yhdistelmä toimi.
Baumin yhtyeen jälkeen kontrasti oli todella voimakas The Art Ensemble of Chicagon astuessa lavalle. Legendaarinen yhdysvaltalainen avantgarde-yhtye on toiminut jo 50 vuotta, ja alkuperäisjäsenistä on jäljellä enää kahdeksankymppinen saksofonisti Roscoe Mitchell. [Artikkeli yhtyeestä löytyy marraskuun Rondosta.] Mitchellin ensinuotti oli kuin nopea testi: kuuluuko sopraanosaksofoni? Kuitenkin vinkausta seurasi toinen, ja hiljalleen muita ääniä liittyi mukaan. Maisema laajeni häkellyttäväksi imitaatioksi sademetsän äänimaailmasta. Hälyn, multifoniikan ja näennäisen sattumanvaraisuuden parissa puhaltanut Mitchell selkeästi liidasi hommaa, mutta ärsykkeitä tuli mistä milloinkin, ja muun muassa Jaribu Shahidin kontrabasson ja Tomeka Reidin sellon yhteispeli sisälsi hykerryttäviä impulsseja.
Koko yhtyeen freen välistä saattoi löytyä rumpali Famoudou Don Moyen ja kymmenien perkussioiden erikoismiehen Dudu Kouatén länsiafrikkalaisrytmiduo; Reidin virtuoottinen soolosellovaihe, joka olisi voinut olla vaikka Musiikin ajan konsertista; Kouatén seremoniamestarillinen saarnaus tai Hugh Raginin ajatusta nopeammin vaihtuvat häiveet vanhasta New Orleans -jazzista, latinalaisamerikkalaisista tyyleistä tai klassisista trumpettiteoksista. Kuitenkin täysin ennakoimatonta, paikoitellen melko jumittavaakin kokemusta oli todella vaikea jäsentää minkäänlaisiin hahmotettaviin viesteihin tai muotoihin – kenties vaatisi kantaa muassaan afroamerikkalaisuuden kokemusta ja kollektiivista alitajuntaa? Viimeistään Mitchellin abstraktihkon, loputtomalta tuntuvan vinkuilun tai sitä seuranneen tutti-rymistelyn aikana näki sivusilmällä Pakkahuoneen penkkirivien tyhjenevän hiljalleen. Harvoin kokee yhtä voimakkaan hämmentynyttä oloa, että jokin meni nyt yli hilseen.
Santeri Kaipiainen
