Arvio: Uuden Ajan Ensemble, Temppeliaukion kirkko 3.4.2022. Tapio von Boehm, kapellimestari. Fagerlund.
Vuonna 2011 perustettu Uuden Ajan Ensemble on kuriositeetti kotimaisten vapaan kentän orkesterien joukossa. Se keskittyy aikamme musiikkiin, mutta ei saa valtionosuuksia (kuten Avanti), on suurempi kuin kamarikokoonpanoilla esittävät Uusinta, Zagros tai defunensemble, ja liikkuu näitä hieman vähemmän ”darmstadtilaisella” linjalla. Perustajiin kuuluvan Tapio von Boehmin taiteellisessa johdossa se kokoaa itsensä periodeittain ammattiorkesterien soittajista, freelancereista ja pitkällä olevista Sibelius-Akatemian opiskelijoista. Yhtyeen ohjelmakeskiössä on kotimainen elävien säveltäjien orkesterimusiikki. Vuonna 2019 Uuden Ajan Ensemble piti festivaalin Magnus Lindbergin musiikista, ja tänä vuonna luvassa oli Sebastian Fagerlundin teoksia.
Minifestivaalin jälkimmäinen konsertti käynnistyi Driftsillä (2016–17), joka on keskimmäinen osa Fagerlundin ”orkesteritriptyykkiä” ja oivallinen avausteos: matalassa, murisevassa rouhinnassa luisuvista portamentoista avautui runsassointisia ikkunoita. Mehevässä orkestraatiossa kirkkaine viritettyine lyömäsoittimineen oli orgaanista kuhinaa, ja von Boehmin johdolla orkesteri sai vellomiseensa yhtäläisiä, saumattomia dynaamisia liikkeitä (Temppeliaukion kirkon akustiikka oli tässä myös orkesterin puolella), jotka olivat vuosituhannen vaihteen Lindbergin ohella hengenheimolaisia myös Erkki-Sven Tüürin musiikille.
Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, Fagerlundin musiikki onnistuu olemaan melko helposti lähestyttävää, hyvällä tavalla elokuvallista, vesittämättä silti nykymusiikin kieltään ja taiteellista laatuaan. Sellokonsertto Nomade (2018) jatkoi Driftsin perään tätä linjaa, tietyin samoin sävellyksellisin elementein; toisaalta, yhteen säveltäjään keskittyvässä konsertissa, jonka teokset ovat valmistuneet kahden vuoden sisällä toisistaan, on äärimmäisen vaikea välttää tiettyjen eleiden toistumista siitä riippumatta, kuka säveltäjä on kyseessä.
Sellosolisti Jonathan Roozeman ei turhaan ole nousukiidossa kansainvälisellä urallaan: hänen soittonsa oli alun korkeissa linjoissa varmaa, puhdasta ja sulavasointista, ja kantoi voimakkaammissakin kohdissa orkesterin yli. Soitto oli kattavan musikaalista, ja kadenssinomaisissa paikoissa etenkin trilliä, glissandoa ja yläsävelhelinöitä yhdistävät kohdat häikäisivät. Kunhan Roozeman saa vielä lisää maagista, yleisön vangitsevaa ”kertojan karismaa” tällaisen ekspressiivisen teoksen joka kolkkaan, sinkautuu hän vieläkin korkeampaan lentoon – nyt siitä oli lopussa jo vivahteita havaittavissa.
Edellä mainitun triptyykin päätös, veden kiertokulun inspiroima Water Atlas sulki myös illan ohjelman. Vauhdikas alku ja sitä seuraava pitkien linjojen ja yksittäisten vipellysten rinnakkaisuus ruokki mielikuvitusta: ehkä kyseessä oli rankkasade ja sitä seuraavat purot? Luonnonvoimaista, Driftsiä ja Nomadea tummempaa, suvannoissaankin levotonta, mutta tyylikkäällä ja orgaanisella tavalla. Uuden Ajan Ensemble yllätti yhteissoittonsa laadukkuudellaan.
Santeri Kaipiainen
