Arvio: Tampere Biennalen konsertteja 10.–14.4.
Vaikka laajemmassa kulttuurikeskustelussa varjot vaikuttavatkin pitenevän, aikamme musiikki elää kuitenkin siinä määrin hyvässä nosteessa, että lienee sallittua pohtia sen monien kerrosten antia tarkallakin kammalla. Tämänvuotinen Tampere Biennale tarjosikin siihen jälleen oivallisen mahdollisuuden, olihan tarjonta totutusti melko moni-ilmeinen.
Enemmän tai vähemmän perinteisen konserttikaavan puitteissa viisipäiväinen Biennale toi kokemuspiiriin niin lempeämpää kuin vaativampaakin teosvalikoimaa kantaesityksistä aikamme klassikoihin.
Tässä katsantokannassa Olari Eltsin johtaman Tampere filharmonian perjantai-illan konsertti tarjosi taiteellisesti varsin ehyen teoskokonaisuuden, jonka puitteissa ei niinkään pyritty perinpohjaiseen ikonoklastistiseen ravisteluun, vaan vahvaan orkesteri- ja vokaali-ilmaisuun, jälkimmäisen noustessa huippuunsa Piia Komsin heittäytyessä Unsuk ChininPuzzles and Games from Alice in Wonderland (2017) yhdentoista surrealistisen miniatyyrikohtauksen maailmoihin.
Kymmenisen vuotta aiemmin valmistuneeseen oopperaan pohjautuva reilu parikymmenminuuttinen teos on kuin konsertto sopraanolle ja mitä kekseliäimpien soitinyhdistelmien orkesterille. Sen sisälle kätkeytyvä unenomaisen kimurantti, usein kirpeillä sävyillä kirjailtu maailma on rikkaudessaan hätkähdyttävä kuten huippuunsa hiottu esityskin – hetkittäisiä balanssiprobleemia lukuun ottamatta.
Kokonaan toisenlaisesta estetiikasta ammentaa puolestaan Kalevi Ahon alitajuinen painajaisnäky Syvien vesien juhla (1995), jonka leppymätön rytminen koneisto ja keskitaitteen sardoninen purevuus pitävät kuulijan edelleen yhtä tiukasti otteessaan kuin kantaesityksessä liki kolme vuosikymmentä sitten. Kantaesityksenä kuultu Eetu Lehtosen Hymn (2023) puolestaan soi muistomerkkinä Aberfanin kylän vuoden 1966 murhenäytelmälle, jossa hiilikaivoksen jätevuoren sortuma vaati 144 kuolonuhria, joista suurin osa oli kouluikäisiä lapsia. Vaikka Lehtosen teoksen sisäinen dramaturgia ei ole suoraviivaisen kertova, tarjoaa sen soiva symboliikka pahaenteisine hälyineen, orkesterivyörytyksineen ja hymnisitaatteineen kuulijalle vahvasti kokemuspintaa.
Ensi kertaa Suomessa kuultu Cecilia Damströmin viisiosainen Wasteland, op. 81 (2021–22) on säveltäjälleen omaleimaisen tapaan avoimen kertova kannanotto pikamuodin ja tekstiilijätteen tuottamaan ympäristökuormaan sekä suuryritysten viherpesuun. Aihepiiriä mukaillen teoksen sävelmateriaali on sekin isolta osin kierrätettyä aina Suvivirrestä rakastetuimpien klassisen musiikin melodioiden kautta Maija Vilkkumaan tuotantoon, Neuvostoliiton kansallishymniä unohtamatta. Avausosan hektisessä juhlapukumontaasissa on Akateemisen juhla-alkusoiton tuntua, sisemmissä osissa taasen paljastuu jätevuorten koko laajuus. Päätöksen sattuvan ulkokultainen ironia on sekin oivasti sommiteltu.
Täydestä Tampere-talon isosta salista vaihtoehtoisempiin ympäristöihin siirryttäessä yleisö kävi jonkin verran valikoituneemmaksi, mutta odotetusti sitäkin omistautuneemmaksi. Myöhäisilta defunensemblen kanssa Pakkahuoneella koostui juuri sellaista nykymusiikista, joka monesti mielletään nimenomaan asiaan vihkiytyneiden lajiksi. Vaikka seitsemän teoksen soittolista koettelikin hetkittäin keskittymiskykyä eivätkä sävellyksiin kytketyt video-osuudet aina onnistuneet nousemaan hälyn yläpuolelle, oli kokonaisuuden haastavuudessa oma erityinen nautintonsa.
Suomen ensiesityksensä saanut Francesco Filidein Love Story (2020) käyttää soittiminaan vessapaperirullia, joiden rytmikäs repiminen, hankaaminen ja muut äänentuottotavat palautuvat John Cagen ja La Monte Youngintaidekäsitykseen. Walter Sallisen mainio Schizophonic Self-Portrait (2022) puolestaan muokkaa puhekatkelmaa ja videokuvaa asteittaisten prosessien avulla tuoden mieleen klassikkominimalistiset nauhateokset. Ohjelman kenties perinteisin mutta samalla konseptuaalisesti yhtenäisin teos, Anna Meredithin Honeyed Worlds (2016) yhdistää soolosellon ja live-elektroniikan näennäisen yksinkertaisesti, mutta hienovireisesti. Muutaman minuutin miniatyyri toimikin laajempien sointitutkielmien välissä hyvänä kokemusmaailman tasaajana.
Puhekatkelmia käyttää myös Perttu Haapasen ja (2019), jossa poliitikkojen puheiden ja lasten äänten välille rakennetaan erilaisia peilisuhteita välillä ilmeisemmin välillä verhotummin. Kohtaamisia ja hylkimisiä tarkastelevat myös tahoillaan Kristine Tjøgersenin we should get to know each other (2016) ja Asta Hyvärisen Wired (2020). Kantaesityksenä kuultu Matti Heinisen Hämärän tanssi (2024) kiertyy auki otsikkonsa mukaisesti tummien sävyjen soitinkoreografian tahdittamana.
Irlantilainen nykymusiikkiyhtye Crash Ensemble oli festivaalin toinen tiukasti kuulijaansa haastava kokoonpano, jonka klarinetin, sellon, sähkökitaran, pianon, kontrabasson, lyömäsoitinten ja äänitekniikan yhdistelmä tuo väistämättä mieleen Bang on a Can All-Starsin. Sen seitsemän teoksen ohjelmaan mahtui sopivasti akustista ja esteettistä vaihtelua, joka teki lauantai-illan konsertista varsin nautittavan, olkoonkin, että avauksena videolta nähty Anselm McDonnellin Cross-Purposes (2020) klarineteille, sellolle ja elektroniikalle jäi livetilanteessa hieman irralliseksi saarekkeeksi.
Mikel Urquizan soolopianoteos Contrapluma (2016) ottaa lähtökohdakseen Franz Schubertin ja Albrecht Dürerin kasvaen äärirekistereissä ryöppyäväksi sointijuhlaksi, jonka taidokkaissa tekstuureissa on aimo annos György Ligetinhenkeä. Amanda Feeryn Sun Stands Still (2015) kontrabassolle, pianolle ja lyömäsoittimille on hieno sointisäikeiden tutkielma, jonka lähes pysähtyneitä taitteita halkovat levottomammat kaiut liki elokuvamaisen elävästi. Samaa kerronnallisuutta on aistittavissa Donnacha Dennehyn Streetwalkerin (2003) hengästyttävän mukaansatempaavassa, instrumentaalisessa kamera-ajossa.
Bekah Simmsin Stone or Rot (2022) on muodonmuutoksia tarkasteleva intensiivinen duo sellolle, kontrabassolle ja efektipedaalille, jonka monet kiteytymät ja fragmentaatiot ovat varsin kekseliäästi toteutettuja. Barry O’Halpinin Lipids (2015) taas saa bassoklarinetin, sellon ja sähkökitaran muodostoman soitinyhtyeen hehkumaan huikeissa väreissä. Kaija Saariahon Ciel étoilé (1999) kontrabassolle ja lyömäsoittimille kääntää tähtitaivaan äärettömän tummuuden ja yksittäiset valopisteet hienosti musiikiksi tavoittaen liki onomatopoeettisen maalauksellisuuden.
Kantaesityksensä lauantain konsertissa saanut Antti Auvisen Boundary Bourréessa (2024) säveltäjä pohtii tarkkanäköiseen tapaansa hyväksytyn ja sopimattoman välisten rajojen siirtymistä julkisessa keskustelussa musiikin keinoin sopivasti satiiria hyödyntäen. Oikukas svengi käynnistää teoksen, jonka jälkeen kuullaan tuumailevammin keinahteleva jakso, jonka volyymi lähtee kuitenkin nousuun, hajoten lopulta musiikillisten ajatusten katkelmiksi. Sello ja kontrabasso käyvät hämyiseen duettoon, jota seuraa kiihkeän tanssillinen jakso, jonka hälyt kohoavat soivaksi muuriksi kenties ilmentäen poliittisen keskustelun alati heikkenevää signaali-kohinasuhdetta.
Varsin oman maailmansa Biennalen kokonaisuudessa muodosti Aleksanterin kirkossa kuultu Hannu Pohjannoron Birgitta-oopperan kantaesitys. Johanna Venhon librettoon pohjaava teos on sävelletty sopraanosolistille, kuorolle ja kahdeksanhenkiselle soitinyhtyeelle. Pyhän Birgitan näkyjen ympärille rakentuva ooppera hyödyntää taiten kamarikuoron ilmaisumahdollisuuksia, joita värittävät vilun, sellon, huilun, piccolon, klarinettien, käyrätorven, lyömäsoitinten ja kanteleen monet värit.
Yllättävän hyvin kirkkoakustiikassa toteutunutta sointikuvaa hallitsi Tuuli Lindeberg alati taidokas sopraano, jonka ympärille rakentunutta sointimaailmaa loihtivat esiin Tampere Cappella ja Tampere Raw Markus Yli-Jokipiin johdolla. Hieman Benjamin Brittenin kirkkoparaabelien tavoin soivan kerronnan intiimiä taianomaisuutta huokuva teos pysyttelee melko perinteisten keinovarojen parissa, mutta tekee sen siinä määrin vakuuttavasti, että vajaan tunnin mittainen kokonaisuus kantaa meditaation lailla varsin pitkälle.
Perinteisten konserttien ohella Biennale tarjosi kävijöilleen niin lasten sävellyspajaa, soivaa kaupunkitaidetta kuin äänikävelyäkin. Valikoimasta saattoi rakentaa itselleen seikkailullisemman tai perinteisemmän nykymusiikkimatkan. Jätettäköön näiden laatusanojen määrittely tässä kohtaa kuitenkin avoimeksi.
Jari Kallio
