Arvio: Radion sinfoniaorkesteri, Musiikkitalo 13.1.2021. Hannu Lintu, kapellimestari, Olli Mustonen, piano. Hindemith, Schubert.
Vuoden 2021 vaihtuminen tuntuu olevan monille optimismin symboli: toive siitä, että pandemia hiljalleen väistyisi ja antaisi tilaa jollekin paremmalle, oli se sitten uutta tai vanhaa. Hannu Linnulle uusi vuosi merkitsee myös hänen kautensa päättymistä Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina, kun syksyllä taiteellisen johtajuuden ottaa haltuunsa Nicholas Collon.
Striimatut konsertit ja rajoitettu orkesterikoko eivät tietenkään ole optimaalisin tilanne jäähyväiskaudelle, mutta eilisen RSO:n konsertin teosten välissä Lintu vaikutti tyytyväiseltä kertoessaan Lotta Emanuelssonin haastattelussa, kuinka kausi 2020/-21 onnistuttiin toteuttamaan suurimmilta osin samoilla vierailijoilla, teemojen ja säveltäjien pysyessä alkuperäisen suunnitelman hengessä.
Tähän joukkoon kuuluivat myös vuoden 2021 ensimmäisen konsertin teokset: Lintu kertoi suunnitteilla olleen ”ison Schubert-teeman”, jonka henkeen Franz Schubertin ensimmäinen sinfonia tietenkin sopi. Ja vaikka RSO:n, Linnun ja pianisti Olli Mustosen sykli Béla Bartókin teoksista pianolle ja orkesterille onkin tauolla, ei Paul Hindemithin Teema ja muunnelmat neljän luonnetyypin mukaan ollut ainoastaan saman sukupolven sävellys, vaan sisälsi samankaltaista, Mustosen tyyliin sopivaa energiaa.
Hindemithin käsittelemät ”luonnetyypit” ovat peräisin antiikin Kreikan teorioista, joiden mukaan ihmisten temperamenttia ohjaavat neljä nestettä: veri, lima, keltainen sappi ja musta sappi, joiden kunkin liiallisuuden tuloksia olisivat sangviininen, flegmaattinen, koleerinen ja melankolinen luonteenlaatu. Tätä myöhemmin paikkaansapitämättömäksi todettua ajatusleikkiä Hindemith käyttää kolmiosaisen teemansa (ensin jouset, sitten piano ja jouset, lopuksi sooloviulu, piano ja jouset) muuntelun aineksina.
Hindemithin kynänjälki pianolle oli kuin luotu Mustosen temperamenttiin: näppärää ja näppäilevää, energistä, paikoin teknisen virtuoottista ja silloin tällöin ironista tai kuivan humoristista. Myös konserttimestari Petri Aarnio pääsi esittelemään pitkiä pätkiä miellyttävää ja sulavaa soololinjaa. Melankolisessa variaatiossa oli mainiota tilan ja hiljaisuuden käyttöä ja kiintoisaa avosointuisuutta; viulujen tutti-linjoissa oli tosin myös kuultavissa RSO:lle harvinaista vireen epäyhtenäisyyttä. Sangviinisessa muunnelmassa, Mustosen tarkan vauhdin pyörteissä, jäi eloisan persoonallisuuden tunnetila luultavasti tarkoituksella hieman hämäräksi, mutta flegmaatikko riemastutti kolmijakoisen rytminsä touhukkaalla ja lupsakalla päämäärättömyydellään. Viimeinen, koleerinen variaatio oli Hindemithin parodia romantiikan sturm und drang –ryppyotsaisuudesta, jonka pyörteissä Mustonen vaikutti viihtyvän mitä mainioiten.
Orkesterin eloisuus ja leikillinenkin energia sai hyvän jatkon Schubertin 16-vuotiaana säveltämästä ensimmäisestä sinfoniasta (1813). Beethoven oli tuolloin juuri säveltänyt seitsemännen sinfoniansa, ja nuori Schubert otti muodon esikuviaan pikemminkin Mozartista ja Haydnista sekä jopa barokin puolelta ranskalaiseen alkusoittoon viittaavalla hitaalla avauksellaan. Jo ensimmäisen osan sivuteema kuitenkin kulki veikeällä energialla reippaassa allegrossa. Kehittelyjakson harmoniset liikkeet olivat aikanaan olleet melkoisen uskaliaita, ja näyttämisenhalun innokkuus ja juuri se leikkisyys karakterisoi RSO:n tulkintaa aina Linnun kasvonilmeitä myöten (jos jotain positiivista etäkonserteissa on, niin kapellimestarin naaman näkeminen).
Hidas toinen osa käynnistyi lähes pastoraalisissa tunnelmissa, jopa komediallista raamia rakentaen. Hiljalleen kuitenkin raotettiin myös haavoittuvaisempia ja vakavampia aiheita, aivan kuin komedia joka oikealla hetkellä osaa myös koskettaa. Menuetti oli yllättävän reipas, lähes valssitempoinen, ja finaalissa nuoren säveltäjän musiikkiin sublimoitunut elinvoima yhdistyi lomalta palanneiden muusikoiden energiaan. Turboahdettu, innosta piukea tulkinta oli riemastuttavaa – ja jopa siinä määrin riehakasta, että lähetyksessä kuului mikrofonien kolina useammin kuin kerran. Mahtava avaus!
Santeri Kaipiainen
