Radion sinfoniaorkesteri on Musiikkitalossa lanseerannut hyvän tavan juhlia itsenäisyyspäivää: ei seremonioita (pakollisena ylimääräisenä kuultavaa Finlandiaa lukuun ottamatta) vaan tuhti, usein normaalikonserttia pidempikin kattaus uutta ja vanhempaa suomalaista musiikkia.
Niin tärkeitä ja huomioarvoa tuovia kuin kantaesitykset ovatkin, yhtä tärkeää olisi paikata siitä kuuluisaa toisen esityksen aukkoa. Maanantaisessa konsertissa kuulluista teoksista Jouni Kaipaisen alttoviulukonsertto on vuodelta 1997 ja Lotta Wennäkosken Sedecim vuodelta 2016, mutta ne ovat säilyttäneet tuoreutensa, ja esiin tuonti kansallisen juhlan hopealautasella oli paikallaan.
Kokemusteni mukaan Musiikkitalon akustiikka on hankalin sellaisille matalan pehmeille äänifrekvensseille, mitä alttoviulu ja sello edustavat, kun taas diskanttinen helinä soi hyvin. Kaipaisen konsertossa soolosoitin soi ainakin omalle paikalleni niin vaimeana, että jouduin saman tien tarkistamaan Areenasta kuulokokemuksen. Syy ei ollut solistin, Ilari Angervon, joka teki urhean työn fyysisestikin vaativan soolostemman parissa.
Kaipainen on teoksessaan pyrkinyt eroon alttoviulun maineesta viulun ja sellon väliin hankalasti sijoittuvana soittimena ja raskasmielisenä synkkien tuntojen tulkkina. Soittimen luontaista äänenväriä ei tietenkään sovi paeta, ja konserton koskettavimmat hetket olivatkin juuri sitä tummaa laulavuutta. Sille säveltäjä on luonut kontrastin virtuoosisilla, ketterästi läpi otelaudan kiitävillä sävelkuluilla ja joustavaa jousikättä vaativilla, tremolomaisilla toistoilla.
Kaipainen sanoo kantaesityksen teosesittelyssään, että ”leikkimieliseksi heittäytyessään alttoviulu muuttuu mitä mielenkiintoisimmaksi taitettujen tuntojen tulkiksi, ja nämä moniselitteiset tunnetilanteet ovat usein kaikkein ilmaisuvoimaisimpia”. Kieltämättä näin esityksessä tapahtui. Itselleni tuli se kuva, että orkesteri oli se, joka tuuppi solistia eteenpäin – erityisesti patarumpu tuntui häiritsevän alttoviulun levollista perusmielentilaa jatkuvilla paukutteluillaan.
Yhteisön yllyke saa solistin sahaamaan energisesti, valittamaan säälittävästi, tanssimaan kevein pizzicatoin tai liitelemään sankarillisesti kaiken yllä, kunnes kadenssimaisissa taitteissa yksin jäädessään se löytää jälleen mietteliään ominaislaatunsa. Yhdessä kohdassa pitkälinjaista melodiaa soittaessaan alttoviulisti tekee samalla äkillisiä syöksyjä oikealla kädellä kohti tallaa, josta syntyy huvittavasti uikuttavia ääniä – ikään kuin hän häpeäisi itseään. Lopussa soolo-osuus kurkottaa korkeaan, huikean kauniiseen repliikkiin, ja teos loppuu kuin yllättäen.
Ilari Angervo ei tehnyt roolistaan mitään orkesterin ajamaa jänistä vaan säilytti soittimellisen identiteettinsä niin urheissa virtuoosimittelöissä kuin herkissä hetkissä. Nicholas Collonin johtama RSO soitti aktiivisesti, mutta härnäyksen ohella se otti haltuun myös roolinsa romanttisen konserton rakastavana partnerina.
Lotta Wennäkosken Sedecim on tehty juhlistamaan Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin 100-vuotista taivalta. Lähtökohdakseen hän on ottanut vuoden 1916 tapahtumat. Ensimmäinen osa saanut otsikkonsa Edith Södergranin esikoiskokoelman nimestä ”Tiikerinlaikkuja, jännitettyjä kieliä ja sekä tähtiä vailla huimausta.”. Se on viittaus naistaiteen läpimurtoon Suomessa. Toinen osa viittaa ensimmäiseen maailmansotaan, ja kolmas sysää Erkki Melartinin 1916 syntyneen viidennen sinfonian kauniin aiheen vuoristoradalle nopealiikkeisellä vyörytyksellä.
Sävelteosten ”ohjelmat” ovat kaksipiipuinen juttu – ne voivat auttaa sisään kuunteluelämykseen tai sitten saada hämilleen. Sedicimin osalta en jaksanut ollenkaan eläytyä kerrottuihin tausta-aiheisiin. Teoksen sävelmaailma on niin mielikuvituksellinen, että se sai minut näkemään jotain aivan muuta kuin vuoden 1916 tapahtumia – vaikkapa piirrettyjä elokuvia, joissa alkaa tapahtua absurdeja asioita.
Nicholas Collon osui naulan kantaan kuvaillessaan teosta lelulaatikoksi, jonka avatessaan voi leikkiä kaikilla mahdollisilla leluilla. Nämä lelut ovat Wennäkoskella orkesterivärejä, fyysisiä mielikuvia tuovia ja epätavallisilla soittotavoilla tuotettuja ääniä, joiden viehätys on usein siinä, että niiden lähdettä ei aina heti huomaa. Kuten heti alussa, jossa klusterimaisen alkuhälyn yllä tikittää kellomainen rytmi – silmä alkaa haravoida orkesteria, mistä se tuleekaan.
Wennäkoski luo teokseensa yhtenäisyyttä toistuvilla rytmisillä aiheilla, joiden rinnalla soittimelliset yksityiskohdat ja soinnilliset tilanteet muuttavat muotoaan. Selkein tunnelma on keskiosan hauras synkkyys, joka on helppo assosioida sotaan, kun taas lopussa Melartin-paran käsittely voi tuoda mieleen sen, miten perinne säilyy ja muuttuu nykyajan digitaalisessa transformaatio- ja informaatiopyörityksessä.
Kaipaista ja Wennäkoskea kehysti tietenkin Sibelius. Kuningas Kristian II -näytelmämusiikissa väliosien puhallintanssit saivat kevyen elegantin askeleen, eikä Collon musikanttisella otteellaan yrittänyt tehdä musiikista suurempaa kuin se on. Avaus-Elegia sen sijaan osoitti jälleen kerran RSO:n suurimman heikkouden, viulusektion soinnin ajoittaisen kovuuden, värittömyyden ja lämmön puutteen. Toivottavasti Collon pystyy ylikapellimestarina kehittämään sitä, vaikka avajaiskauden Stravinsky-teema ei paras työkalu tähän olekaan.
Sibeliuksen seitsemännessä sinfoniassa puute korjaantui, ja sisäistä intensiteettiä riitti. Collon piti sen kontrapunktisen liikkeen jatkuvasti hereillä, suunnaten katsetta pikemmin eteenpäin kuin sisäänpäin. Jotkut väliosien tempot tuntuivat nopeilta, mutta ei epäilystäkään, etteikö RSO olisi niistä selvinnyt. Sakraalit sävyt mahtuivat silti kompaktiin tulkintaan.
Omat kapellimestarimme ovat hemmotelleet suomalaiset tässä musiikissa pilalle, enkä kokenut tätä seitsemättä sinfoniaa niin koskettavana kuin vaikkapa Collonin edeltäjien Hannu Linnun ja Sakari Oramon tulkinnoissa. Miksi finaalin pasuunateeman paluun lopullisuus ja Valse triste -lainan nostalginen katse tuntuivat menevän vähän ohi?
Vai oliko se subjektiivinen harha ”täydellisen” esityksen mahdottomassa metsästyksessä? Collonin ja RSO:n tulkinnassa kun ei varsinaisesti ollut mitään vikaa. Ollaan siis tyytyväisiä, että Sibelius-perinne elää muidenkin kuin suomalaisten kapellimestarien käsissä.
Harri Kuusisaari
