Korona-ajan suppeampiin kokoonpanoihin puristettu ohjelmisto on ainakin Radion sinfoniaorkesterilla antanut tilaisuuden kiinnostaviin löytöihin suuren sinfoniakaanonin ulkopuolelta, ja niiden tehoa on lisännyt ovela temaattinen suunnittelu. Hindemithin Kammermusik, Adamsin Kamarisinfonia, Straussin Metamorfoosit ja viimeksi Schönbergin kamarisinfonia nro 1 ovat kaikki sisällöltään tiheitä pakkauksia, joissa painoarvo ei vähene koon myötä.
Lisäsi tuntuu, että RSO:n muusikot ovat innostuneet kamarimusiikillisesta, yksilöille tilaa antavasta lähestymistavasta. Musiikkitaloon teokset sopivat hyvin, vielä kun yleisön harvalukuisuuden ainut hyvä puoli on se, että se parantaa akustisia olosuhteita.
Tämän viikon konsertissa liikuttiin vanhan ja uuden maailman välissä teoksilla, joiden ikäero on melkein tasan sata vuotta. Beethovenin ensimmäinen sinfonia merkitsi murtautumista ulos klassismin etiketistä kohti vallankumouksellista itsepäisyyttä, ja Schönbergin kamarisinfonia oli säveltäjän hyvästijättöjä duuri-molli -tonaliteetille.
Rinnastus toimi erinomaisesti, ja RSO:n tuleva ylikapellimestari Nicholas Collon vapautti muusikot aktiiviseen, valppaaseen ja musikanttiutta säteilevään soittoiloon.
Schönbergissä tämä oli erityisen tarpeen, sillä teoksen tiheä ja malttamattomasti etsivä motiivinen työ vaatii ilmavaa otetta päästäkseen lentoon. Nyt sen jatkuva muuntelu ja kontrapunkti ei tuntunut ollenkaan punnerrukselta vaan luontevalta ilmaisulta, jossa oli keksimisen riemua ja muusikoiden välistä kommunikaatiota.
Myöhäisromanttinen maailma on läsnä kamarisinfonian pakahduttavissa linjoissa, jossa melodisia kulkuja ja harmonisia jännitteitä venytetään äärimmilleen. Nostalgia on korvautunut modernilla energialla ja hitaiden jaksojen kuulaudella. Tapa, jolla atonaalisuus kurkkii koko ajan olan takaa, on jännittävää taidetta ja ehkä myös tuhoa kohti kulkevan maailman ajankuvaa. Viimeinen E-duuri sointu saa lopullisuuden tuntua – ei voiton vaan häviön, ikään kuin pisteenä vanhalle.
Collonin eroja Hannu Lintuun on jo ehditty ruotia. Hän on lyyrisempi ja valoisampi kapellimestarityyppi, joka satsaa soljuvaan menoon ja saa muusikot vapautumaan ja kuuntelemaan. Nähtäväksi ja kuultavaksi jää, löytyykö hänestä myös tarvittavaa dramaattisuutta ja onnistuuko hän muhevoittamaan erityisesti RSO:n viulusektion vähän kylmää ja neutraalia perussointia, joka mielestäni on orkesterin suurimpia puutteita.
Beethovenin ensimmäisessä sinfoniassa solakka, melkein kamariorkesterimainen sointi, joustava fraseeraus ja etukenoinen rytmillinen ote tuottivat nautittavaa jälkeä. Periodiorkesterien vaikutteita oli sopivasti muttei kopioimiseen asti. Collon ei kuitenkaan tuonut esiin teoksen särmiä, aksentteja ja uhoiluja vallankumouksellisimmillaan. Onko Beethovenin tarkoitus olla miellyttävää? Siitä voidaan vääntää kättä loputtomiin.
Harri Kuusisaari
