Sibelius-viulukilpailujen ensimmäinen finaalikonsertti Musiikkitalossa pe 27.5. klo 18:30. Dmytro Udovychenko, Inmo Yang, Diana Adamyan, Yesong Sophie Lee. Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Anna-Maria Helsing,. Radion sinfoniaorkesteri, joht. Dima Slobodeniouk.
Sibelius-viulukilpailujen ensimmäisessä finaalikonsertissa kuultiin pakollisen Sibeliuksen viulukonserton lisäksi valinnaisina konserttoina Beethovenia ja Nielseniä – eli teoksia viulukaanonin ytimestä ja myös virkistävästi sen laitamilta.
Viulukilpailuissa ollaan ikuisuuskysymyksen äärellä: Mitä kilpailuissa itse asiassa arvostetaan, millainen on lopulta viulistin ihannekuva? Valinta voittajasta on vaikea paitsi siksi, että kaikki finalistit ovat äärimmäisen taitavia muusikoita, myös siksi, että se kertonee lopulta myös kilpailijoiden teosvalintojen ja soittotyylin kautta yleisemmin taidemusiikin suunnasta ja arvostuksista.
Dmytro Udovychenko avasi illan vahvalla Sibeliuksella. Ensimmäisen ja toisen osan tempovalinnat ja ajankäyttö muutenkin olivat selkeitä, Udovychenko piti esimerkiksi kadenssin suhteellisen suoraviivaisena – enemmänkin vapauksia ajankäytössä olisi voinut odottaa. G-kielen väkevät hehkutukset suuntaavat ajatukset jo tulevaan Shostakovitshin konserttoon. Teknisesti Udovychenkon esitys oli erittäin korkeatasoinen – sanomattakin selvää finalisteista – vaikka ensimmäisen osan lopussa ote harmillisesti hetkeksi herpaantui.
Toiseen osaan Udovychenko latasi pakottavaa odotuksen tuntua, minkä jälkeen lopun huojennus tuntui aidosti koskettavalta.
Kolmannessa, sinänsä intensiivisesti esitetyssä osassa oli kuitenkin hätäilyn makua: tempo oli rapsakka, ja tuntui, että fokus soitossa välillä katkeili. Pääteeman Udovychenko kuulosti hakeneen uutta, jatkuvampaa fraseerauslinjaa, mikä kuitenkin napakkaan svengiin tottuneeseen korvaan kuulosti jännitettä laimentavalta. Yhteistö HKO:n ja Anna-Maria Helsingin kanssa sujui pääosin hyvin.
Ajat ovat muuttumassa viulukilpailuissakin, vaikkakin hitaasti – Inmo Yangilla oli rohkeutta valita finaaliin tanskalaisen Nielsenin harvemmin kuultu viulukonsertto. Valintaa voisi ajatella taktisena siitä näkökulmasta, että todennäköisesti kukaan muu ei sitä valitse ja antaa näin enemmän erottumisen mahdollisuuksia ja vähemmän vertailupohjaa tasaisessa finaalissa – toisaalta Yang on kilpailussa muutenkin profiloitunut oman tyylin omaavana artistina, joten valinta tuntui myös johdonmukaiselta tuon tyylin jatkumolta.
Yang piti Musiikkitalon salia otteessaan koko konserton ajan. Hän yhdisteli nerokkaasti teoksen toisaalta neoklassisen kevyttä ilmaisua ja modernistisia piirteitä. Läpi konserton hän käytti voimakkaasti ilmaisullisia ääripäitä: hiirenhiljaista pianissimoa ja eteeristä unelmointia esimerkiksi ensimmäisen osan puolivälin taitekohdassa, ja toisaalta räiskyvää, ulospäinsuuntautuvaa otetta tämän taitteen jälkeen. Kaikki tämä äärimmäisen viimeistellyllä soinnilla. Pianissimoissa hän pysäytti ajan maagisesti, ja sai myös HKO:n mukaansa – hän oli aidosti läsnä orkesterin kanssa.
Kadenssi meni suoraan maallisten teknisten kuvailujen yli tasolle, jossa fysiikan lait palvelevat musiikillista ajatusta. Tämä siitäkin huolimatta, että puhtaasti ergonomisesta näkökulmasta soittoasento näyttää jokseenkin raskaalta – Yangin karismaan tämä kontrasti vain lisää mielenkiintoa.
Diana Adamyanin Sibelius soi koskettavana ja runollisena ensimmäisen osan kuulaista ensi henkäyksistä asti. Ylärekisterin juoksutukset helisivät kristallinkirkkaina. Adamyan käytti pieniä ajankäytöllisiä kontrasteja tehokeinoina – lavensi tarkoituksella yksittäisiä säveliä siellä täällä, toi extra-säpäkkyyttä aksentteihin. Vibraton osalta kuulosti, että pitkissä melodialinjoissa erityisesti toisessa osassa oli katkeilua, mikä hieman söi tehoa niistä – mutta vain hieman, kokonaisuus oli lyyrinen ja luonnollisesti hengittävä. Toisaalta Adamyan sai toisen osan dramaattisempiin jaksoihin aitoa tulisuutta.
RSO tuntui paikoin peittoavan solistia äänenvoimakkuudessa, ja ensimmäisen osan lopussa oli hiuksenhienoja ajankäytöllisiä koordinointihaasteita.
Kolmannen osan pääteemassa oli todella makeasti kitkaa ja yhdessä orkesterin kanssa sitkeää svengiä – rytminkäsittely oli, kuten muutenkin Adamyanin soitto, tarkkaa. Teemajakson virtuoottiset kaksoisäänijuoksutukset olivat hänen huikeaan tekniseen tasoonsa nähden harmillisesti epätasaisia.
Yesong Sophie Leen Beethoven edusti teosvalintana sitä taidemusiikin tradition pyhää ydintä, jossa kappaleet soitetaan ”oikein”. Ja oikein hän soittikin, ja huikaisevan laadukkaasti. Jousenkäyttö sulavine legatoineen, kuulumattomine jousenvaihtoineen ja tähtiin asti kurkottavan tarkka intonaatio läpi konserton eivät jättäneet sijaa millekään epäilyille. Lee tarjosi korvia ja sielua puhdistavan uppoutumisen D-duurikonserton kirkkaaseen sävelmaailmaan.
Välierän Lindbergin jälkeen osasi odottaa, että Leestä löytyy tulinen luonne. Tämä sama voima kantoi myös Beethovenissa, jossa sisäinen intensiteetti jatkui fraasista toiseen: jokaisessa sävelessä oli tarkka fokus, suunta ja suuruus. Beethoven, jossa yhdistyy klassismin keveys ja romantiikan voima, näyttääkin sopivan Leen muusikkoluonteelle. Tulkinta oli kokonaisuudessaan tasapainoinen ja johdonmukainen – Lee luotti laadukkaiden perusasioiden kantavan.
Yhteistyö orkesterin kanssa oli saumatonta, joskin Leen aristokraattisen jalo sointi esimerkiksi toisessa osassa asetti standardit niin korkealle, että se olisi vastinparikseen kaivannut ehkä vielä sulavampaa sointia myös orkesterista.
Yleisö oli esityksen ajan lumoutunut ja se kuului myös valtavissa suosionosoituksissa.
Finaali jatkuu lauantaina klo 18:30 Musiikkitalossa.
Pauliina Rahiala
