Vox Clamantis, joht. Jaan-Eik Tulve, kuoronjohto Espoon tuomiokirkossa 18.7. Urkuyö ja aaria -festivaalin. ohjelmistoa.
Virolainen kuoroperinne lukeutuu ehdottomasti aikamme musiikillisten ihmeiden eturintamaan. Sen lumoavasta maailmasta toivat jälleen virkistävän tuulahduksen Urkuyö ja aaria -festivaalilla torstai-illalla piipahtaneet vanhan ja uuden musiikin yhtye Vox Clamantisin kolmetoista laulajaa sekä heidän taiteellinen johtajansa Jaan-Eik Tulve, joiden yhteistyö oli tulvillaan yhtyelaulun taidokkuuden ja kollektiivisen tulkintaherkkyyden riemua.
Espoon tuomiokirkon täydelle salille tarjottiin mitä mukaansatempaavin kattaus 1900-luvun ja oman aikamme a cappella -aarteita, jossa illan säveltäjänimet Cyrillus Kreek, Mart Saar, Arvo Pärt ja Helena Tulve teoksineen muodostivat vaikuttavan kokonaisuuden.
Luodessaan perustaa nyky-Viron kuoroilmaisun kirjolle viime vuosisadan alkupuolella Kreek ja Saar pureutuivat aikalaisensa Béla Bartókin tavoin syvälle tradition juurille dokumentoiden ja omaksuen rikkaan kansanperinteen ydinidiomeja ja paikallisia vivahteita. Nämä vaikutteet sulautuivat kumpaisenkin säveltäjän kohdalla lopulta omintakeiseksi sävelkieleksi. Kreekin ja Saarin kuorotuotannosta muodostuukin virolaiskuorojen ohjelmiston kulmakivi, jonka rinnalle on omana aikanamme kehittynyt Pärtin ja Tulven kaltaisten hienojen säveltäjien elävä perinne.
Espoon tuomikirkon ohjelmaan sisältyi neljä upeaa Kreekin kuron taannoiselta ECM-levyltä The Suspended Harp of Babel (2021) tuttua miniatyyria, jotka puettiin kauniisti soiviin asuihin. Keskiaikaisen antifonin Mandatum novum johdattelemana Vox Clamantis avasi varsinaisen ohjelmansa Kreekin psalmilla 121, Päeval ei pea päikene sind vaelma(1923). Sen kuulas, taiten artikuloitu sointimaailma oli tulvillaan syvää rauhaa, jonka saattoi aistia koko olemuksellaan verkkaisesti auki kiertyvien säkeiden puhtaudessa ja värikylläisyydessä.
Illan pääteoksiin lukeutunut psalmi 137, Paabeli jõgede kaldail (1938/1944) lukeutuu Kreekin tuotannon kallisarvoisimpien aarteiden joukkoon. Sen syvästi puhutteleva, keskittynyt intensiteetti rakentuu hypnoottisen syklisistä säkeistä, joita rytmittävät toistuvat halleluja-päätökset. Kreekin rukouksen tavoin muotoillut kuorofraasit ovat pohjattoman kaipuun ja taipumattomuuden kyllästämiä. Niistä piirtyy psykologisesti tarkka kuva sorretun kansan hiljaisesta uhmakkuudesta vasaran alla, millä on valtavan voimaannuttava vaikutus. Tämän kaiken Vox Clamantis ja Tulve välittivät syvästi liikuttavalla taiteellisella panoksellaan jättäen muistijäljen, joka upposi tietoisuuteen poikkeuksellisella voimalla.
Kreekin kaksi kansankoraalia, Hiidenmaan Reigin pitäjässä joulun aikaan laulettu Ma tulen taevast ülevelt (1936) sekä Harjumaan Nissin seuduilta peräisin oleva Kas on linnukesel muret? (1930) esittelivät espoolaiskuulioille mainion otannan tästä hyvin omintakeisesta, Itämeren vastakkaisilla rannoilla harjoitetusta yhteisestä virsilauluperinteestä, joka on säilynyt meille sekä virolaisessa että ruotsalaisessa muodossaan. Hienojakoisesti suodattuneiden harmonisten värien kirjomat esitykset kirvoittivat kuulijassaan aitoa sisäistä iloa.
Huipputason tulkintoina tarjoiltu viiden teoksen idiomaattinen otanta Pärtin mittavasta a cappella -katalogista kieli kuoron pitkästä yhteistyöstä säveltäjän kanssa. Kenties erityislaatuisin näistä teoksista – ja esityksistä – oli The Deer’s Cry (2007), joka on sattumoisin myös Vox Clamantisin vuonna 2016 niin ikään ECM:lle levytetyn Pärt-albumin nimikkokappale. Neliminuuttinen teos pohjaa 400-luvulta peräisin olevaan, pyhän Patrickin nimiin kirjattuun tekstiin, jota legendan mukaan suojeluspyhimys joukkioineen resitoivat vihollisia kuhisevan metsikön läpi kulkiessaan. Tarina kertoo vainoojien havainneen joukon, mutta jättäneen sen huomiotta, luullen sitä peuraemoksi vasoineen.
Tämän ikiaikaisen rukouksen pelastavan voiman Pärt sommittelee periksiantamattomaan, uskoa valavaan sävelkuosiin, jonka a-mollitekstuurit muodostavat liki käsinkosketeltavan soivan suojakilven. Teos rakentuu toistuvan ydinmotiivin varaan, minkä ympärille muut säkeet kietoutuvat taidokkaan, näennäisessä yksinkertaisuudessaan erittäin tehokkaiden kontrapunktin keinojen kautta.
Vuonna 2001 sävelletty Nunc dimittis puolestaan kuuluu anglikaanisen iltapalveluksen tekstistöön. Luukaan evankeliumista poimittu Simeonin kiitosvirsi kuvaa messiaanisten näkyjen innoittaman vanhuksen siunattua olotilaa, jonka Pärt pukee ikuista valoa tuikkiviksi kuoron säikeiksi. Seitsenminuuttisen teoksen avaa mitä hiljaisin urkupiste, jonka varaan ylemmät äänet yksitellen asettuvat. Näistä perusaineksista Nunc dimittis rakentuu hiljalleen kohti säihkyvää huipennustaan, jonka mezzoforteloistoa sanan ”lumen” (”valo”) kohdalla vahvistaa modulaatio mollisävellajista duuriin. Tätä seuraa leggiero e rigorosamente -jälkinäytös sekä päätösaamen.
Luukkaan evankeliumiin vie myös Pärtin Zwei Beter (1998) sopraanoille ja altoille. Siinä tunnettu vertaus fariseuksesta ja publikaanista saksankielisenä käännöksenään toimii kimmokkeella viisiminuuttiselle kuorokohtaukselle, jonka suggestiivinen dramaturgia ohjautuu kohti kirpeiden harmonioiden värittämää päätöstä, jossa Kristuksen sanat saavat voimallisen soivan muodon. Vox Clamantisin näkemys Zwei Beteristä oli meditatiivisuudessaan erityisen kiehtova, sillä se jätti kuulijalle tilaa peilata teoksen soivia jännitteitä ja täydentää vertauksen ydinsanoma mielessään.
Englanninkielisestä otsikosta huolimatta Pärtin omalla äidinkielellään säveltämä viisiminuuttinen And I Heard a Voice… (2017) pohjaa Johanneksen ilmestyksen yksittäiseen jakeeseen, 14:13, Harald Pöldin vuoden 1938 vironkielisessä käännöksessä.
”Tämä teksti teki minuun vaikutuksen kaksikymmentä vuotta sitten saadessani tietää hyvän ystäväni ja tukijani, Ruotsissa toimineen virolaisen arkkipiispan Konrad Veemin kuolleen. Hänen vaimonsa siteerasi kirjeessään näitä sittemmin säveltämiäni raamatunlauseita syvän koskettavasti. Yleensä virolaiset käännökset tulkitsevat lauseen ’he saavat levät vaivoistaan’ varsin kirjaimellisesti, mutta tässä nimenomaisessa käännöksessä teksti kuuluu muodossa ’he saavat hengähtää vaivoistaan’. Kuolleet siis pääsevät ikään kuin vetämään henkeä, mutta pysyvät yhä keskuudessamme eläen ikuisesti. Kyseinen vironkielinen käännös tarjoaa siten aivan erityislaatuisen tulkinnan salaisuuksista suurimmasta”, säveltäjä kirjoittaa teosesittelyssään.
Pärtin lempeän pulssin tyynesti eteenpäin vievä voima on omiaan herättämään kuulijassa rauhaa huokuvia mielikuvia tuonpuoleisesta, joita Vox Clamantis ja Tulve näkemyksessään avosylin lähestyivät.
Pyhän Nikolaoksen kreikkalasikatolisen kirkon ja World Trade Centerin Ground Zeron kansallispyhäkön avajaisiin sävelletty O Holy Father Nicholas (2021) on viimeisin uusi tulokas Pärtin sävellysten luetteloon. Sen englanninkielinen teksti on peräisin Nikolaos Ihmeidentekijän troparista, jota säveltäjä on käyttänyt kahdesti aikaisemminkin, nimittäin teoksissaan Triodion (1998) ja Alleluia-Tropus (2008). Perinpohjaisen ritualistinen sävellys rakentuu toisteisille, asteittain muotoaan muuttaville säkeille, joiden yhteisvaikutus on mitä liikuttavin. Musiikissa on aistittavissa Ground Zeron väreilevä ilmapiiri, missä – säveltäjän sanoja mukaillen – pyhäinjäännökset ja syyskuun yhdennentoista päivän uhrien jäänteet kietoutuvat toisiinsa pölyn ja tuhkan keskellä. Kymmenminuuttisen O Father Nicholasin esitys oli ehdottomasti illan hienoimpia.
Vox Clamantisin tilauksena syntynyt Helena Tulven Gloria (2023) sekakuorolle perustuu otsikkonsa mukaisesti katolisen messuun. Musiikki rakentuu hyvin omintakeisen harmonisen kielen varaan, jonka tekstuuria hienostuneet tehokeinot, kuten tarkkaan sommitellut glissandot, värittävät. Pohdiskelevaan tapaan rakentuva sävellys avautuu ylärekisterien välkkeessä, jonka sisäistynyt hurmos saa kaikunsa keski- ja bassorekistereissä. Tästä aukeaa sulavasti polveileva kuoropanoraama, jonka värikylläinen kontrapunktin keksintä vie välittömästi mukanaan. Yhdessä taiteellisen johtajansa kanssa Vox Clamantis otti kuulijansa mukaan sointimatkalle, joka muistelee mieluusti pitkään.
Illan soivaan kaikkeuteen lomittuivat myös neljä Saarin lyhyttä kuoroteosta, Kuidas juhtus (1908), Sa ise läksid kaugele (1911), Sööt (1909) ja Miks sa nutad, tammekene? (1930), jotka istuivat ohjelmakokonaisuuteen mitä mainioimmin; eivät ainoistaan autuaina välisoittoina vaan samastuttavuudessaan varsin koskettavina luontokuvien kyllästäminä syvien rakkauden, kaipuun ja surun tuntemusten peileinä. Kuorokappaleiden herkät ja omistautuneet esitykset olivat omiaan tuomaan Vox Clamantisin yhteissoinnin saumattomuuden esiin sen kaikessa taianomaisuudessaan.
Jari Kallio
