Mieczysław Weinbergin holokaustiooppera Matkustaja on ollut Baijerin valtionoopperan kauden löytöjä. Se ei kuvita suoraan Auschwitzin kauhuja vaan keskittyy syyllisyyden, muistamisen, tukahduttamisen ja anteeksiannon prosesseihin.
Natseja Neuvostoliittoon paennut ja perheensä Auschwitzin tuhoamisleirille menettänyt puolanjuutalainen säveltäjä Mieczysław Weinberg (1919–1996) on 2000-luvun suuria löytöjä klassisilla musiikkimarkkinoilla. Hänen orkesteri- ja kamarimusiikkituotantoaan on levytetty sangen paljon, eikä ihme, sillä hänen musiikkinsa tiivistää 1900-luvun historiallisia ja inhimillisiä kipukohtia siinä missä hänen ystävänsä Dmitri Shostakovitshinkin.
Vaikka Neuvostoliitto ottikin aluksi Weinbergin vastaan ja tarjosi mahdollisuuden jatkaa musiikkiopintoja ja aloittaa uraa, todellisuus alkoi paljastua sodan jälleen, kun Stalinin suhtautuminen kansallisiin ja uskonnollisiin vähemmistöihin tuli selväksi. Weinberg joutui paitsioon mutta ehti juuri ja juuri nähdä alun hänen musiikkinsa renessanssista lännessä.
Weinbergin seitsemästä oopperasta Matkustaja (1968) on se, jota hän itse piti tärkeimpänä teoksenaan, ja myös Shostakovitsh ylisti sitä. Siinä hän palaa sukunsa kohtaloon ja holokaustipainajaiseen. Aleksanteri Medvedevin venäjäksi kirjoittama libretto perustuu keskitysleiristä selviytyneen puolalaisen vastarintataistelijan Zofia Posmyszin omaelämäkerralliseen kirjaan Pasazerka (1962).
Oopperassa Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleirin vartija Lisa on sodan jälkeen miehensä kanssa matkalla Brasiliaan etsimään uutta elämää. Laivalla hän näkee järkytyksekseen leirin vangin, hänen alaisuudessaan olleen Martan. Hämäräksi jää, onko hän todellinen hahmo vai ei, mutta kohtaaminen sysää Lisan omien traumojensa ja itsesyytöstensä suohon.
Sekä Lisalla että Martalla on vastineensa Auschwitzin todellisissa henkilöissä, joita olivat vartija Annelise Franz ja vanki numero 13103 Marta Sawicka. Ooppera kulkee kahdessa aikatasossa, laivalla vuonna 1950 ja takautumina Auschwitzissa 1943.
Mukana on mm. Martan ja leirille joutuneen muusikon Tadeuszin rakkaustarina. Siinäkin on todellisuuspohjaa aina sitä myöten, että viulisti käskettiin soittaa leirin komentajan suosikkivalssin, mutta tämä soittikin protestiksi Bachin d-molli-partitaa, ja hänet tapettiin sen tien.
Matkustajan suunniteltu kantaesitys Bolshoi-teatteriin peruuntui, ja se toteutui vasta vuonna 2006 Moskovan Kansainvälisessä Musiikkitalossa konserttiversiona. Näyttämöllisesti se nähtiin ensi kertaa 2010 Bregenzin festivaalilla, ja siellä myös Medvedevin librettoa muokattiin niin, että Posmyszin alkuperäinen kertomus pääsee paremmin esiin aikansa neuvostoliittolaisten konventioiden sijaan.
Sen jälkeen Matkustaja on saanut peräti kahdeksan tuotantoa pääaisassa pienemmissä saksalaisissa taloissa. Baijerin valtionoopperaan se tuli tällä kaudella ja kuului itseoikeutettuna myös Münchenin oopperajuhlien ohjelmistoon.
Tobias Kratzerin ohjaaman tuotannon ero aiempiin oli se, että keskitysleirin kuvastoa ei näytetä lainkaan, vaan fokus on Lisan sisäisissä kamppailuissa. Mukaan on otettu mykkäroolina myös Lisa vuoden 2024 vanhuksena, joka palaa laivalle ja yrittää purkaa traumaansa. Veriosta on poistettu kaikki venäjänkieliset kohdat, mikä lyhentää kestoa ja korostaa Zofia Posmyszin kertojanääntä. Kielinä ovat saksa, puola, jiddish, ranska ja tšekki.
Kratzer kuljettaa kolmea eri aikatasoa suvereenisti ja luo tiheän psykodraaman, jossa Martan mysteeri saa Lisan yhä hysteerisemmäksi. Omatunto kuristaa niin, että jäljellä on vain hukuttautuminen – niin video vihjaa. Sophie Koch sai laittaa kaiken kokemuksensa peliin ja oli vaikuttava niin äänellisesti kuin näyttelijäntyöltään.
Marta on laivalla etäinen kohtalotar, mutta Auschwitz-kohtauksissa hän on elämänhaluinen nuori nainen. Elena Tsallagova otti hänestä kaiken koskettavuuden irti kaunissointisella, linjakkaalla mezzollaan. Jacques Imbrailo oli muusikko Tadeuszin roolissa.
Alkupuoliskolle lavastaja Rainer Sellmaier oli rakennuttanut luonnollisen kokoisen laivan, jossa tapahtumat siirtyilivät hytistä toiseen. Toisella puoliskolla koko lavan täytti illallispöytä – yhtä aikaa laivan kuin keskitysleirin. Aluksi se oli tyhjä, kuin osoittaen, että kaikki on tapettu. Sitten se tulvahti täyteen toisiaan hiljaa tuijottavia ihmisiä, mikä loi klaustrofobisen tunnelman. Karnevalistiset tanssi- ja muut irrottelupätkät vain korostivat sitä.
Weinbergin musiikki on paljossa velkaa Shostakovitshille, mutta se toimii laajemmalla tyyliskaalalla. Apea lakonisuus, toistuvat rytmiaiheet ja vieraannutetut tyylilainat luovat painostavan tunnelman, joka purkautuu dramaattisesti tai lientyy romanttiseksi hellyydeksi. Baijerin valtionoopperan ylikapellimestari Vladimir Jurowski koki partituurin selvästikin läheiseksi ja sai loistavan orkesterinkin heittäytymään siihen.
Lopussa on vain yksinäinen merimaisema ja puolankielinen teksti, joka varottaa unohtamasta keskitysleirien kauhuja. ”Me kuolemme vasta sitten, kun te unohdatte.”
