John Neumeierin Kuolema Venetsiassa oli Kansallisbaletin nappiin osunut vuokraus: tanssillisesti vetoava, mutta myös mielensisäisenä draamana toimiva kokonaistaideteos.
Veteraanikoreografi tarttuu Thomas Mannin novelliin ja klassiseen teemaan, järjen ja aistien / tunteiden ristivetoon tavalla, joka ei kuvita kirjallista lähtökohtaansa vaan luo liikkeen ja musiikin keinoin koskettavaa kerrontaa. Baletin tanssijoille, erityisesti miehille, se antaa haastavia tehtäviä, joissa seurue saa osoittaa kansainvälisen tasonsa.
Kaikki siis hyvin, ja katsomot täynnä? Mitä vielä, sillä ensi-illan jälkeen yleisöä oli vain vajain salein. Samoin kävi oopperan puolella Salomelle, ohjelmiston helmelle. Miksei laatu kelpaa? Epäilen syyksi syksyn täyttänyttä Oopperan kummitusta, joka veti yleisön tahtotilat kevyempään suuntaan, ja vakavampi anti jäi alle. Ymmärrän ajatuksen musikaalin käyttämisestä uuden yleisön sisäänheittäjänä, mutta nyt se ei toiminut, vaan tarjonta muokkasi kysyntää ja vääristi kuvaa oopperatalon ydinsisällöstä.
Suurelle yleisölle Kuolema Venetsiassa assosioituu ehkä eniten Luigi Viscontin elokuvaan, jossa ikääntynyt säveltäjä Aschenbach seuraa kaunista Tadzio-poikaa ympäri Venetsiaa, mutta Neumeierin baletilla on toinen lähtökohta. Aschenbach on koreografi, joka tekee balettia Fredrik Suuresta. Hän ajautuu luomiskriisiin, lähtee etsimään itseään ja joutuu apollonisten ja dionyysisten voimien ristituleen. Baletissa on teatterillisia elementtejä, mutta pohjimmiltaan se luottaa tanssin kykyyn kertoa sellaista, mihin sanat eivät yllä.
Venetsia-kuvasto jää vähiin, sillä baletti matkaa päähenkilön päänsisäisissä maisemissa. Alkunäytöksessä Fredrik Suuri -baletin hahmot ahdistelevat häntä vaatimuksillaan. J. S. Bachin Das Musikalische Opfer sopii musiikiksi, sillä sen teema on Fredrik Suuren antama, ja sen kontrapunktinen työstö edustaa rakenteellisesti täydellisen taiteen ideaalia, johon Aschenbach pyrkii.
Neumeier käyttää klassisen baletin liikesanastoa kauniine symmetrisine kuvioineen. Fredrik, hoviballerina Barbarina sekä assistentti / äiti nousevat roolihahmoiksi muiden tanssijoiden kuvatessa koreografisia visioita ja luonnostelmia. Venetsia-kohtauksessa balettiryhmä on muuttunut muodollisesti askeltavaksi hienostoväeksi, jonka vastakohtana nuoret pojat kirmailevat rannalla. Tadzion kohtaaminen vangitsee Aschenbachin.
Wagnerin musiikki kuvaa baletissa aistillisia unelmia ja täyttymätöntä rakkautta. Tristanin ja Isolden pätkät kuvaavat päähenkilön kohottautunutta kaipuuta purkautumattomina leijuvine harmonioineen. Dionysialaisessa unessa hahmo suistuu surrealistisiin orgioihin Tannhäuserin bakkanaalin sävelin. Lisäksi mukana on säveltäjän harvoin kuultuja, salonkihenkisiä pianokappaleita.
Sisäinen matka alkaa muuttua yhä kaoottisemmaksi, mitä musiikin äkkinäiset leikkaukset alleviivaavat. Kuolemaan assosioituva kahden tanssijan duo esittää vaeltajaa, Dionysosta, parturia ja koleran tuloa kuvaavassa jaksossa rock-kitaristeja, jotka muuttavat tunnelman groteskiksi kauhunäyksi. Bachin musiikki vääristyy sähköiseksi ujellukseksi.
Aschenbachin suhde Tadzioon on yksisuuntainen: se on hänen haaveensa ja kangastuksensa, mutta heidän duetossaan se fyysistyy kauniisti ja koskettavasti. Siinä astutaan eksistentiaalisten rajojen yli, kuten Wagnerin Tristanissa ja Isoldessa, jonka Lemmenkuolo (Lisztin pianosovituksena) päättää baletin lohdullisiin jäähyväisiin.
Näkemässäni esityksessä Aschenbachina oli brasilialainen Jonathan Rodriguez. Vaikka vastakohta Mannin ja Viscontin ikääntyvään intellektuelliin on melkoinen, sporttinen ja elinvoimainen tanssija teki ihmetempun saadessaan kaikki roolinsa luomistuskat ja eksistentiaaliset kriisit esiin fyysisellä ilmaisulla ja pienillä eleillä ilman dekadenssia.
Atte Kilpinen teki Tadzion Neumeierin tarkassa ohjauksessa jo Hampurin baletissa, ja hän valloitti taas luonnonlapsimaisuudellaan, jossa oli myös haavekuvan tarvitsemaa distanssia. Tunteita ja kosketuksia tämä Tadzio ei Aschenbachin kanssa jaa muuten kuin unenomaisessa duetossa. Naiset jäävät baletissa sivuosaan, mutta Hye Ji Kang teki sitäkin hienomman roolin La Barbarinana kiteyttäen kaiken sen ylimaallisuuden, joka klassisessa baletissa vetoaa.
Ryhmät tanssivat kurinalaisesti ja elävästi. Pianisti Anna Laakso vuorotteli pianistina Heini Kärkkäisen kanssa ja eläytyi näyttämötapahtumiin kuin yhtenä roolihenkilöistä.
Harri Kuusisaari
