Molempien Tampereen teattereiden uutuusmusikaalit ovat yllättävän ajankohtaisia. Ne saavat miettimään, miten Venäjän kanssa voi pärjätä.
Tampere katsoo pääteattereissaan nyt 1900-luvun alkuun. Silloin päätettiin, minkälainen kansakunta Suomesta tulisi. Tampereen Teatteri tekee sen sadun keinoin, Anastasia-animaatiosta muokatun Broadway-musikaalin vaunuilla, ja Tampereen Työväen Teatteri puksuttaa Pariisiin maailmannäyttelyn siivellä, kultakauden taiteilijoiden voimalla.
Oikeastaan kahden teatterin musikaalituotantojen yhteiset nimittäjät löytyvät Pariisista ja Venäjältä. Viimeisen keisariperheen toiseksi nuorin tytär jää legendoissa eloon ja ponnistaa vallankumouksen jälkeen keplottelijaemigranttien kyydillä Pariisiin.
TTT:n Momentumissa eletään 1900-tasalukua. Suomi on osa Venäjää, ja ainut tapa heittää Venäjän Bobrikoffin malka silmästä on vakuuttaa muu maailma suomalaisen kulttuurin omavoimaisuudesta. Siksi maailmannäyttelyyn kootaan paviljonkia henkisen Suomen pienoismalliksi. Venäjä koettaa sabotoida sitäkin.
TTT:n Momentumissa talon vahvat ja pitkäaikaiset dramaturgi ja sanoittaja Sirkku Peltola ja Heikki Salo etsivät maailmannäyttelyyn menijöiden motiiveja ja sitä suomalaista mielenmaisemaa, joka sai ylittämään itsensä.
Anastasia saa puolestaan pohtimaan venäläisen mielenmaiseman keikahdusta keisaria palvovasta Bysantista politrukkien temmellyskentäksi, jossa vanha valta on ottanut vain uuden univormun. Putin pelkää kuollakseen sinetöimänsä uussosialistisen mahdin ja valvontajärjestelmän kaatumista ja tukeutuu ortodoksiseen kirkkoon ja myrkytyksiin.
Pia Piltzin roolityössä ei jäljitellä ihanan animaation (1997) Anastasiaa, jonka tulkitsi suomenkielisessä versiossa veret seisauttavasti Petra Karjalainen.
Piltzin näkemys on selkeästi teatterinomainen, aavistuksen hapuileva ja kiukkuinen kannanotto elämän epävarmuuteen. Siksi se on myös niin koskettava.
Mikä tyyppien kokoelma!
Anastasia-musikaalin rooleihin on saatu oivat tyypit, kiitos ohjaaja Samuel Harjanteen tästäkin valinnasta. Käsikirjoitus on kekseliään koominen, joten syviä luonnerooleja ei tässä nyt olla tekemässä. Mutta se, mitä tehdään, taittuu kirkkaaseen muotoon.
Petrus Kähkösen Dimitri, huijarina ansioitunut ja empaattiseksi tueksi päätyvä veijari Leningradin kujilta luo ympärilleen pehmeää rauhaa ja millä äänellä! Shrekin ja Quasimodo-kellonsoittajan viirien lisäksi kokoelma karttui nyt kavaljeerilla.
Ville Majamaan ja Kaisa Helan keski-ikäinen lempi leimahtaa pariisilaisella klubilla uuteen emigranttiuden kuohuun, poissa sosialismin rautakorkojen tympeästä painostuksesta.
Majamaa ja Hela antavat oman persoonansa loistaa ja kieppua tilannehuumoria, pusutellen ja tanssahdellen. Sinikka Sokka tekee isoäidistä ironiaa tihkuvan, kaiken nähneen mondeenin, jota enää tavat ja etiketti pitävät pystyssä. Ja ääni on Sokkaa.
Anastasia-musikaalin visuaalinen kehys on Tampereen teatterihistorian oivaltavimpia. Projisointiharso siirtokuvineen, paikalle hulmahtavine ja katoavine puineen, junineen ja maisemineen sulaa silmissä kuin hattara suussa. Tätä on lavan taika! Marjatta Kuivaston idea leijumaan pyrkivästä maisemasta on juuri tähän satuun sopiva.
Ja ne tanssit. Jos valkoinen, kulta ja hopea saavat vielä tätä kauniimpaa ja elegantimpaa seuraa jalannostoista ja kättenojennuksista, niin kertokaa.
Tanssiryhmä tekee suurenmoista työtä kautta linjan, Pirjo Liiri-Majavan loistokkaiden pukujen seurana.
Joutsenlampi-baletin tähtihetkien limittäminen musikaalin pääteemaan onnistuu dramaturgisestikin aivan mainiosti. Pienehkö orkesteri saa satsista irti sen mitä pitääkin, hivelevät melodiat, Once Upon a December tunnetuimpana, helisevät kevyinä ja läpikuultavina, tanssilliset osuudet muhevina ja rytmisesti täsmällisinä kapellimestari Marko Hilpon johdolla.
Musikaaliversiossa pääpaino on itsestään ja maastaan vieraantuneen yksilön kuvauksessa. Anastasia on kuin pakolainen, identiteettiä vailla ja juureton, jota niin moni haluaa käyttää hyväkseen.
Venäläisyys ei ole juuri nyt huudossa, mutta kulttuuriin ja taiteeseen itärajan takaa on tullut käsittämätön määrä klassikkoja. Venäjän johdon nykyinen raakalaismaisuus on sitä, mihin eräässä musikaalin repliikeistä ovelasti viitataan: se tuomitsee koko maan elinkautiseen. Kaikkea tätä saa Anastasia pohtimaan.
Leijonan kidassa
TTT:n Momentum on kova paikka. Juhlitaan 120-vuotiasta työväenteatteria, sitä toista kansallisnäyttämöä. Silloin pitää juhlia äänekkäästi. Käsikirjoitus on oikealla asialla, muistuttamassa isosta kulttuuriteosta Suomen eteen. Esityksen alku ottaa tämän kaiken tavattoman vakavasti. Isolla vasaralla jylmätään tahtia, ja laulu pauhaa.
On hirveä hätä todistaa, että tämä on MOMENTUM, se oikea hetki. Syntyy rasittavan deklamoivaa, uuvuttavaa vakuuttelua, julistusta ja niitä alleviivaavia tansseja. Jotakin tässä on hämärtynyt tekijöiltä. Kohtausten hienovarainen kannattelu ydinrepliikeillä, latauksen kehittely, keveys, aito huumori, kaikki tämä loistaa poissaolollaan.
Kun päästään toiselle puoliajalle, ollaan kuin toisessa esityksessä. Ville Vallgren, jota Martti Suosalo tuttuine kujeineen tulkitsee, purkautuu ateljeessaan seuranaan Havis Amanda. Suurissa patsasajoissa projisointeina on tenhoa, elävien patsaiden tansseissa lumoa. Tätä Emilia Keskivinkan tulkitsema nuori Verna tuli Pariisista hakemaan.
Pariisin näyt ovat lavastaja Hannu Lindholmin juhlavuoden ensyklopedinen kattaus suurelle näyttämölle. Aikakauden omista piirroksista ja valokuvista Lindholm on poiminut kuvastoa itselleen ja kasvattanut kavalkadin Pariisin terässiltojen rytmittäjäksi, ja taas, Eiffel-torni maamerkeistä vahvimpana.
Mutta mistä Momentum lopulta kertoo, mitä se haluaa kertoa juuri meille, vuoden 2022 suomalaisille? Vuoden 1900 rohkeudesta, taidosta ja ilosta. Iloa ja valoa sanoitukset hokevatkin uuvuttamiseen asti.
Vernan ja Saska Pulkkisen herkästi tulkitseman Eliaksen rakkaustarina jonkinlaisena aatteellisena sidoksena on vähän kömpelö, niin dramaattisesti kuin se päättyykin.
Eeva Kontun sävellykset ja ensemblenä toteutetut sovitukset ja Tony Sikströmin johtama orkesteri hallitsevat musikaalin perussävyjä, niin kuin kuuluukin.
Musiikin värimaailma ei minun korvilleni nyt kirkastunut, johtuneeko kompressoidusta miksauksesta vai melodisten aiheiden toisteisuudesta.
On taas kerran huikattava kiitos vuosisadan alun päättäjille: Hienoa, että saitte Tampereelle aikaiseksi kaksi kilpailevaa teatteritaloa. Vain kisa luo tasoa.
Anne Välinoro
