Rakas Evan Hansen on musikaali tämän ajan hermoon. Se kertoo nuoren yksinäisyydestä, itsensä etsimisestä ja valheeseen pakenemisesta, jota sosiaalinen media vain pönkittää. Ei ihme, että se on saanut tukun palkintoja, mm. kuusi Tonya ja Grammyn, sillä tämän tapaisia sosiaalista sanomaa sisältäviä teoksia viihdettä tulvivalla musikaalikentällä ei ole liikaa.
Musikaali aloitti tiensä off-Broadwaylta 2015 ja eteni sieltä Broadwaylle ja 2019 Lontoon West Endiin. Helsingin kaupunginteatteri ehti saada sen siis ensimmäisenä EU-maana. Kari Arffmanin ohjaama esitys tavoittaa koskettavasti tarinan kipukohdat ja tuo näyttämölle joukon nuoria, parikymppisiä musikaalintekijöitä, joiden laulutaidot ja aito ilmaisu valloittavat.
Steven Levensonin kirjoittamassa tarinassa sosiaalisesti ahdistunut, yksinäinen lukiolaispoika kirjoittaa terapeutin suosituksesta rohkaisukirjeitä itselleen aloituksella ”Rakas Evan Hansen, tästä tulee upea päivä.” Koulukiusaaja Connor Murphy löytää yhden näistä kirjeistä mutta tekee itsemurhan ennen kuin ehtii levittää sitä. Kirjeen löytäessään Connorin vanhemmat olettavat, että se on pojan itsemurhaviesti ja läheisyyden osoitus Evanille, ja he ottavat tämän siipiensä alle.
Evan ei tee mitään selvittääkseen asian oikeaa laitaa vaan alkaa ratsastaa valeystävyydellä saadakseen hyväksyntää muiden parissa. Kuollut Connor kummittelee musikaalissa tuonpuoleisena kommentoijana, ja internet ja sosiaalinen media nousevat esiin valheen ja fiktion levittäjinä. Evan saa mytologisoinnista ja kuvitteellisesta suhteesta voimaa epävarmuutensa tilkitsemiseen.
Musikaalissa on paljon tematiikkaa. Nuorten haavoittuvuuden ja tuskasta ihastukseen heittelehtivien tunteiden lisäsi se kertoo vanhemmuudesta: Connorin vanhemmat yrittävät ratkaista suhdettaan traumaansa ja Evanin yksihuoltajaäiti kadottaa arjen kiireiltään kontaktin poikaansa. Dramaturgiaa voi kritisoida, sillä teemoja ei käsitellä loppuun saakka. Evanin äiti löytää äidinrakkautensa kovin myöhään ja äkkijyrkästi, ja pojan syyllisyys sivuutetaan lopussa aika kevyesti. Eivät psyykkiset ongelmat näin helposti ratkea.
Musiikki (Benj Pasek ja Justin Paul, tunnettuja mm. elokuvasta La La Land) hyppii popista rockiin, balladeihin ja bluegrassiin mutta ei ole erityisen mieleenjäävää, edes johtoteeman osalta.
Sen sijaan partituuri kuvaa hyvin joustavasti tapahtumia ja tunteita. Puherepliikit vaihtuvat keskellä lausetta lauluksi, kun sanat eivät enää riitä. Orkesteriosuus sisältää jousten empaattisia, tunteisiin käyviä aiheita, kitaroiden nuoruuteen assosioituvaa särmää ja lyömäsoittimien energistä rytmiä.
Kuten esityksen kapellimestari Eeva Kontu ohjelmavihossa toteaa, partituurin harmoniat ovat usein purkaantumattomia. Silläkin lienee merkitys: Evan ei tunnista oikeaa ja väärää, tai sitten se kuvaa hänen etsimistään ja argumentoimattomia toiveitaan. Jo tässä vaiheessa täytyy kiittää lavastaja Antti Mattilan ratkaisua sijoittaa orkesteri yleisön nähtäville, näyttämön perälle läpikuultavan tyllin taakse. Kyseessä on ensimmäinen kerta Helsingin kaupunginteatterin suurissa musikaaleissa, kun orkesterin työtä voi myös seurata. Kontu johti pianon äärestä aktiivisesti.
Muuten lavastus koostui liikuteltavista koti-, koulu- ja muista tiloista sekä roikkuvista screeneistä, joille sosiaalisen median sivuja heijastettiin. Ratkaisu oli toimiva ja toi mukaan elokuvamaista luistoa, mutta näyttämölle jäi myös aika paljon tyhjiä kolkkia.
Kari Arffman luotti ohjauksessaan nuorten laulaja-näyttelijöiden luonnolliseen ilmaisuun eikä pyrkinyt korostamaan tarinan psykedeelisiä puolia. Nämä olivat tavallisia nuoria. Laulukohtaukset nousivat lentoon, mutta puherepliikit jäivät joskus kuulumattomiin.
Suomen musikaalikentän tulevaisuudesta esitys antoi rohkaisevan kuvan, sillä lavalla oli toinen toistaan säteilevämpiä nuoria, joista moni on opiskellut tai vielä opiskelee Tampereen ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalla. Koulutus tekee tehtävänsä – musiikkiteatteri on erikoistaitoa vaativa laji, jota ei saavuteta vain näyttelijä- tai muusikkokoulutuksen sivutuotteena.
Ensi-illassa Evanin roolia tulkitsi Julius Suominen. Hän lauloi hienosti, pakottomalla ja kantavalla äänellä, ja roolikuvan herkkyys ja vilpittömyys oli koskettavaa. Ehkä hän olisi voinut paneutua Evanin traumoihin ja epävarmuuteen vielä voimakkaammin.
Niki Rautén herätti huomiota jo HKT:n Priscillassa, ja hän tulkitsi vetovoimaisesti Connorin roolin. Riikka Riikonen välitti aitoja nuoren naisen tunteita Connorin sisarena Zoena. Lumi Aunio ja Samuli Pajunen olivat muita nuoria kykyjä. Kokeneempaa kaartia edustivat Nina Tapion syyllisyyden kalvama Heidi-äiti sekä Sanna Majuri ja Antti Timonen Connorin vanhempina.
Rakas Evan Hansen ei ole tyypillinen musikaali vauhdikkaine tansseineen ja hittimelodioineen, vaan tanssi (koreografia Antti Lahti) ja laulu nivoutuvat saumatta kerrontaan. Toivottavasti tuotanto löytää yleisönsä – myös ne nuoret, joita tematiikka saattaa koskettaa.
Harri Kuusisaari
