International Classical Music Awards -gaala Düsseldorfin Tonhallessa loi uskoa klassisen musiikin tulevaisuuteen, vaikka levybisneksen tila onkin huolestuttava. Nuoria, loistavia taiteilijoita tulee kuitenkin koko ajan, uutta ja kiinnostavaa ohjelmistoa pääsee levyille.
Düsseldorfin Tonhalle loi luksusluokan puitteet tämänvuotiselle ICMA-gaalalle. Talon erikoinen, pyöreä muoto ja konserttisalin valtava kupoli selittyvät sen historialla, sillä talo rakennettiin 1926 planetaarioksi GeSoLei-näyttelyyn. Se oli maailman suurin lajissaan, ja Wilhelm Kreisin jugend-vaikutteinen arkkitehtuuri tekee yhä vaikutuksen.
Vuonna 1970 planetaario muutettiin konserttisaliksi, mutta sininen ja led-valoilla tähtien lailla säteilemään saatu kupoli saa yhä avaruudellisia ja myös sakraaleja mielikuvia, jotka sopivat klassiseen musiikkiin erinomaisesti. Akustiikka on kaikuisa, mutta ei liikaa. Se ympäröi kuulijan armolliseen syleilyynsä tavalla, johon harva konserttisali kykenee.
Talon residenssiorkesteri on Düsseldorfin sinfonikot, joka soittaa sinfoniakonserttien lisäksi myös oopperaa Deutsche Oper am Rehinin Düsseldorfin talossa. Kaudessa on kuitenkin 450 konserttia, joten vieraita on paljon, eikä diversiteettiä todellakaan ole unohdettu. Tonhalle onkin tunnettu edistyksellisestä managementistaan ja yleisötyöstään.
ICMA jakoi jälleen joukon erikoispalkintoja ja levypalkintoja eri kategorioissa. Yhdistyksen puheenjohtaja Remy Franck ilmaisi puheessaan huolensa levybisneksen tilasta: vaikka pienillä levymerkeillä riittää laatua ja kunnianhimoa usein enemmän kuin suurilla, jakelijat ja erityisesti internetjalustat kohtelevat heitä huonosti, ja levyjen esille pääsy nykyisessä, suuruutta korostavien algoritmien maailmassa saattaa olla mahdotonta. Paljon jää taiteilijoiden omalle vastuulle.
ICMA:n kaltaisella, riippumattomalla, kansainvälisellä ja laatua korostavalla organisaatiolla on tärkeä tehtävä, jotta pientenkin yhtiöiden loistavat tuotannot saisivat julkisuutta. Toinen ICMA:n missio on nuorten muusikoiden tukeminen ja uralla eteenpäin saattaminen. Kolme palkintokategoriaa on omistettu nuorille, ja moni nykyisin lavoja valloittava huippukyky on ollut aikanaan ICMA:n esiin nostama.
Muut palkinto-organisaatiot, etenkään Grammy, eivät tätä tee, ja koko perspektiivi alaan on kaupallisempi ja Amerikka-keskeisempi, suuria ja tunnettuja nimiä korostava. Miksi Grammy saa Suomessakin niin suuren julkisuuden? Olisiko Amerikan ihailun aika jo ohi?
Düsseldorfin sinfonikkoja johti ICMA-gaalassa sen ylikapellimestari Adam Fischer, ja solisteina oli komea joukko palkinnonsaajia tai heidän edustajiaan. Seuraavassa valikoima gaalan parhaita paloja. Kaikki sarjojen voittajat perusteineen ovat sivustolla www.icma-info.com
Koko gaala on kuultavissa Deutsche Wellen YouTube kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=JrNLG91T4FA
Fischer sai ICMA-palkinnon Haydnin sinfonioiden kokonaislevytyksestä Danish Chamber Orchestran kanssa, ja Düsseldorfin sinfonikot sai erikseen palkinnon edistyksellisestä toiminnastaan. Fischer johti gaalan aluksi Mozartin Figaron häiden alkusoiton huikealla energialla.
Turkkilainen Can Cakmur voitti sooloinstrumenttien sarjan, ja hän soitti gaalassa Beethovenin kolmannen pianokonserton finaalin persoonallisesti ja vapaan tuntuisesti. Danel-kvartetti, kamarimusiikkisarjan voittaja, soitti Shostakovitshia viiltävin ja riipaisevin vivahtein.
Elämäntyöstään palkittiin viulisti Gidon Kremer, joka soitti Valentin Silvestrovin Serenaden ja Viktor Kosenkon teoksen Dreams tuonpuoleisin soinnein ja joka vedollaan humaania sanomaa levittäen. Puheessaan hän korosti eurooppalaisten arvojen puolustamisen merkitystä.
Nuorille huippulupauksille suunnatun ICMA Classeek -palkinnon pokannut italialainen sellisti Ettore Pagano valloitti elegantilla virtuositeetillaan David Popperin Unkarilaisessa rapsodiassa. Toinen sellisti, luxemburgilainen Benjamin Kruithof soitti Tshaikovskia sametinpehmeällä soinnilla ja iskevillä kuvioilla. Hän on vuoden nuori taiteilija.
Baritoni Jérôme Boutillier oli mukana Bru Zanen julkaisemalla levyllä Saint-Saensin oopperasta Déjanire, joka voitti ensilevytyksen palkinnon. Hän lauloi nyt toisen harvinaisuuden, aarian Gounod’n oopperasta Le Tribut de Zamora. Esitys oli täynnä ranskalaista sensuaalisuutta. Kuulijalle jäi halu kuulla koko ooppera!
Vuoden taiteilija on vanhan musiikin mestari, argentiinalainen Leonardo García-Alarcón. Hän osoitti Händelin Vesimusiikin osan loistokkaalla esityksellä, ettei barokkimusiikki ole soittimista kiinni – kunhan modernilla sinfoniaorkesterilla on sellaista muuntautumiskykyä kuin Düsseldorfin sinfonikoilla.
Itävaltalainen Christoph Ehrenfellner on vuoden säveltäjä, joka oli tehnyt gaalaa varten uuden teoksen Wiener Blut 200. Siinä hän ilkamoi wienervalssien pätkillä, vieden niitä kubistisesti eri asentoihin. Veikeä teos, joka sopii hyvin vaikka konserttien aloitusnumeroksi.
Saksalainen Samuel Hasselhorn oli mukana vokaalimusiikin sarjan voittaneella Mahler-levyllä, josta hän lauloi koskettavana näyttönä laulun Revelge. Hasselhornin äänen hienostuneisuus on epätavallista nuorelle baritonille, jotka useammin haluavat todistaa miehekästä voimaa.
1990-luvun lopulla esiin noussut kontratenori Andreas Scholl on ollut aika pitkään hiljaa, mutta hän teki upean paluun Neitsyt Maria -aiheisella levyllään, joka voitti barokin vokaalimusiikin sarjan. Nyt hän lauloi Vivaldia niin sielukkaasti ja kantavasti, ettei hän pystynyt samaan nuorenakaan. Älkäämme väheksykö kokemusta!
Gaalan lopuksi nuorena lupauksena palkittu 17-vuotias turkkilainen pianisti Can Saraç soitti Tshaikovskin pianokonserton finaalin niin säkenöivästi, että tulevaisuuteen on pakko uskoa. Olisiko Turkissa aineksia klassisen musiikin nousevaksi maaksi? Ainakin huippukykyjä siellä riittää.
