Kapellimestari, säveltäjä, musiikin monilahjakkuus Leif Segerstam nukkui pois 9. lokakuuta lyhyen sairauden uuvuttamana. Hän oli syntynyt Vaasassa 2.3. 1944.
Segerstam oli hämmästyttävä kyky, jolle ei ole vertaista Suomen musiikkielämässä. Luovuus pulppusi hänestä monessa eri muodossa, ja suvereeni kapellimestaritaide ja ristiriitoja herättänyt sävellystuotanto ovat selvästi saman hengen eri puolia. Hänen lohkaisuistaan ja hedonistesta elämäntaiteestaan riittää anekdootteja.
Segerstam ei ole jättänyt kylmäksi ketään, joka on hänet musiikin äärellä kohdannut. Toimittajalle hän näyttäytyi verbaalivirtuoosina, jonka rajattomasti assosioivaa virtaavaa puhetta oli vaikea saada katkaistua. Yksi Segerstamin usein toistamia mottoja oli: ”Musiikki ei ole se, mikä soi vaan se, miksi se mikä soi, soi niin kuin se soi silloin kun se soi.”
Segerstam oli varhaislahjakkuus, joka pääsi pianon- ja viulunsoitossa pitkälle jo lapsena ja teki kuusivuotiaana ensimmäiset sävellyksensä. Hän oppi soittamaan myös useita vaskipuhaltimia. Sibelius-Akatemiassa hän opiskeli pianon- ja viulunsoittoa sekä orkesterinjohtoa. Vuonna 1962 hän voitti Maj Lind -pianokilpailun ja antoi ensikonsertin viulistina. Seuraavana vuonna hän pääsi New Yorkin Juilliard School of Music -musiikkikorkeakoulun kapellimestariluokalle.
Segerstamin uran alku oli vauhdikas. Hän toimi Suomen Kansallisoopperan kapellimestarina 1965–68 ja oli myrskyisän kauden myös talon pääjohtajana 1973–74. Ruotsin kuninkaallisessa oopperassa hän työskenteli 1968 alkaen, ja itse Birgit Nilsson on sanonut hänen olleen paras tapaamansa Wagnerin Tristanin ja Isoldenjohtaja. Kansainvälinen ura jatkui pesteillä Berliinin Deutsche Operissa, Itävallan Radio-orkesterissa ja Rheinland-Pfalzin sinfoniaorkesterissa, mutta ne päättyivät riitoihin. Segerstamille musiikissa kaikki oli luonnollista, mutta hän ei aina ollut valmis organisaatioiden vaatimiin kompromisseihin.
Kausi Tanskan radio-orkesterissa sujui sen sijaan hyvin. Suomessa hän oli Radion sinfoniaorkesterin (1977–87), Helsingin kaupunginorkesterin (1995–2007) ja Turun filharmonisen orkesterin ylikapellimestari (2012–2019). Hän nosti kaikkien näiden tasoa, vaikka RSO:ssa ja HKO:ssa alkoi loppua kohti tuli vähän hiipua.
Kapellimestarina Segerstam oli maksimalisti, joka otti musiikista irti kaiken hehkun. Aina hänen kärsivällisyytensä ei riittänyt jynssäävään harjoitustyöhön, mutta absoluuttisella korvallaan hän kyllä kuuli kaiken ja antoi muusikoiden tuta virheistään joskus julmastikin. Hänen lyöntinsä kalligrafinen kauneus tuli kuuluisaksi. ”Hän kuuli ja ymmärsi asioita, joita harvat kuulevat ja ymmärtävät. Hän osasi myös näyttää asiat rytmisesti oikeaan aikaan, johtamatta liikaa ’eteen’, mutta osasi myös olla häiritsemättä”, muistelee eräs HKO:n muusikko.
HKO:n kauden kauneimpana dokumenttina on Sibeliuksen sinfoniasarjan levytys, jota monet pitävät yhä parhaana. Myös Turun filharmoninen orkesteri ylsi hänen kaudellaan uusiin ulottuvuuksiin ja mm. ICMA-palkinnon voittajaksi Sibeliuksen näyttämömusiikin levyillään.
Segerstam oli omimmassa elementissään suurten mittojen maailmoja halaavissa teoksissa kuten Gustav Mahlerin sinfonioissa. Rondon haastattelussa vuonna 1991 hän piti Mahleria sukulaissielunaan ja ymmärsi tämän tuskat luovan ja esittävän taiteilijan roolien sovittamisessa. Hän oli myös uuden musiikin esitaistelija. Einojuhani Rautavaaran musiikin levytykset saivat maailmanlaajuista huomiota.
Oopperakapellimestarina Segerstam oli omaa luokkaansa. Siinä hänen musiikillisessa nyt-hetkessä elävä reaktiokykynsä, draaman tajunsa ja luja tempoarkkitehtuurinsa pääsivät parhaiten oikeuksiinsa. Kun Kansallisooppera teki uudessa talossaan Wagnerin Ring-sarjan, Segerstam oli sen itseoikeutettu kapellimestari. Olikin suuri sääli, että hän perui lupauksensa tulla talon ylikapellimestariksi pääjohtaja Erkki Korhosen valinnasta syntyneiden erimielisyyksien vuoksi. Myös Savonlinnan oopperajuhlilla hän no ollut kantavia voimia.
1990-luvulla Segerstamin olemus tuuheine partoineen muistutti Johannes Brahmsia, ja hän itsekin veisteli yhdennäköisyydestä. Hän oli shamaanien sukua, ja hän piti itseään tämän tradition jatkajana. Hän uskoi säteilyyn, joka välittyi muusikoille ja oli suuren tulkinnan avain.
Luovuus purkautui vulkaanisimmillaan hänen sävellystyössään, erityisesti 371 sinfoniassa. Ne edustavat ns. vapaapulsatiivista tyyliä, jossa muusikot pääsevät vapaiksi tahtiviivoista, ja teokset soitetaan ilman kapellimestaria. Halu saada omia teoksiaan ohjelmiin hidasti jossain vaiheessa Segerstamin kapellimestarinuraa. Suhtautuminen hänen sinfonioihinsa on usein ollut epäilevää, mutta parhaimmillaan ne ovat tarjonneet skrjabinmaista hurmiota ja tajunannvirtaa. Nopealla sävellystavallaan hän saattoi reagoida hyvinkin ajankohtaisiin asioihin. Luovuus pulppusi loppuun saakka, ja viimeisinä vuosinaan hän esiintyi muutaman luottomuusikon kanssa improvisaatioon perustuvissa projekteissa, pienissä puitteissa ympäri maata.
Turun filharmonisen orkesterin päätös olla jatkamatta hänen kauttaan oli suuri pettymys Segerstamille, jonka halua päästä lavalle eivät fyysiset hidasteetkaan estäneet. Hän sai vuonna 2020 kutsun Pietarin valtiollisen sinfoniaorkesterin päävierailijaksi, mutta ensin korona ja sitten Venäjän hyökkäys Ukrainaan kariuttivat tämän suunnitelman.
Sibelius-Akatemian kapellimestariluokan professorina Segerstam oli 1997–2013. Hänen oppilaitaan olivat mm. Pietari Inkinen, Dalia Stasevska, Anna-Maria Helsing, Susanna Mälkki ja Santtu-Matias Rouvali. Segerstam oli avioliitossa viulisti Hannele Angervon ja harpisti Minnaleena Jankon kanssa. Kolmas vaimo vuodesta 2012 oli Eija Nenonen. Hänellä on viisi lasta.
Harri Kuusisaari