Urkukonserttien sarjat eri seurakunnissa ovat kesäisen kulttuurin runsaudensarvi, joka harvemmin saa julista huomiota, vaikka vieraat sitä ansaitsisivat. Heinäkuussa nuori itävaltalainen huippu-urkuri Lukas Hasler konsertoi ensin Helsingin Urkukesä -sarjassa Kallion kirkossa ja siten Turussa ja Kuopiossa. Soitto oli jäntevän virtuoosista ja rekisteröinniltään mielikuvituksekasta, ja urkumusiikin klassikkoja hän täydensi omilla sovituksillaan pianoteoksista ja encorena-kuullusta Johann Strauss vanhemman Radezky-marssista.
Hasler on tullut tunnetuksi nuorten kuulijoiden houkuttelusta urkutaiteen pariin, ja sen välineeksi hän on valjastanut sosiaalisen median. Hänellä on Instagramissa 56 000 seuraajaa.
”En minä siellä mitään temppuja yritä. Matkustan paljon, ja pidän eräänlaista matkapäiväkirjaa ja kerron, mitä teen. Urut ovat yleensä hyvin visuaalinen soitin, ja sitä voi hyödyntää. 20 sekunnin videoklipissä voi jo näyttää soitosta jotain oleellista, pidemmät laitan youtubeen”, hän kertoo.
”Päämääräni on saada ihmiset konsertteihin. Monilla nuorilla on edelleen se kuvan urkutaiteesta, että vanha mies soittaa lehterin kätköissä jotain vanhaa musiikkia. Haluan murtaa tätä ja osoittaa, miten monenlaisia asioita uruilla voi tehdä. Se voi olla cool ja hauskaa. Sovitukset ovat oma erikoisalueeni, ja elokuvamusiikistakin olen löytänyt paljon kiinnostavaa. En myöskään halua jäädä piiloon vaan kommunikoida yleisön kanssa. Ellei se ole muuten mahdollista, yritän saada kuvaa videolla kirkon etuosaan. Konserttiuruissa onkin se hyvä puoli, että soittaja on yleensä aina esillä.”
Lukas Haslerin matkustelutahti on huima. Suomi oli viimeisiä Euroopan maita, jossa hän ei ollut vielä konsertoinut. hän on soittanut erikoisissakin paikoissa kuten sodan keskellä Ukrainassa, ensimmäisenä länsimaisena muusikkona sodan syttymisen jälkeen.
”Kun sain olla avaamassa Lvivn urkusalia heti sodan alun kiinni olon jälkeen, siinä sai tuntea, mikä merkitys musiikilla ihmisille on. 90 minuuttia musiikin parissa auttoi unohtamaan kauhut edes hetkeksi, vaikka ympärillä oli haavoittuneita, pakolaisia ja hautajaissaattueita. Hotellissa ensimmäinen asia, mitä neuvottiin, oli tie pommisuojaan.”
Vaikka soittimet vaihtuvat edessä koko ajan, Hasler ei koe sitä vaikeaksi.
”Saan etukäteen tiedot urkujen tyylistä, äänikerroista ja teknisistä seikoista, joten sen perusteella pystyy suunnittelemaan jo pitkälle. Kaiku vaikuttaa paljon tempoihin, mutta se tietenkin selviää lopullisesti vasta paikan päällä. Haluan komplisoidunkin musiikin kuulostavan aina läpikuultavalta.”
”Pidän tyyliuruista, eivätkä ne mielestäni rajoita ohjelmistoa. En yleensä soita Bachia legatolla, koska se ei kuulu tyyliin, mutta jos soitin toimii niin parhaiten, ei se ole mikään tabu. Sitten vain käytetään eri tavalla värejä ja rekistereitä. Ei musiikissa ole oikeaa tai väärää – tärkeintä on, että tekee asioita omalla tavallaan eikä vain produsoi nuotteja.”
”Oli nostalgista soittaa Kallion kirkossa ranskalaisromanttisia urkuja, sillä vastaavanlainen soitin oli käytössäni opiskellessani Strasbourgissa. Siellä sain soittaa myös historiallisella soittimella, jolla Mozart todistettavasti oli soittanut. Tietoisuus siitä tuotti tietynlaisen pyhyyden tunteen.”
Silti hän on yhtä kokonaan esimerkiksi amerikkalaisten jättiurkujen parissa, ja ensi kaudella hän muuttaakin puoliksi Los Angelesiin, jossa odottaa opetusta ja taiteellista työtä yliopiston suojissa. Koti pysyy puoliksi Itävallassa, jonka kirkkomusiikin traditionsa hän on ylpeä. Vaikka hän nyt elääkin solistina, hän on käynyt kirkkomuusikon koulutuksen kuoronjohtoineen ja sävellyksineen.
”Itävallassa on ehkä pisimpään säilynyt perinne soittaa kokonaisia messuja orkesterin kanssa osana jumalanpalvelusta – pienemmissäkin seurakunnissa, edes muutaman kerran kaudessa. Mitenkö se on mahdollista? No, melko tuottoisa kirkkovero on yksi syy, ja yksityisiä lahjoituksia kirkoille myös riittää paljon. Mielestäni tämä on tapa kirkolle pysytellä suuren kulttuuriperinnön keskiössä.”
Harri Kuusisaari
