KIRJOITTAJA ON OHJAAJA JA LIBRETISTI
Oopperamaailma vihaa tekstiä – se tiedettiin jo. Libretistin eli oopperan käsikirjoittaja-sanoittajan nimi jätetään useimmiten kokonaan mainitsematta, sävellettävän tekstin kirjoittamista omana osaamisalueenaan vähätellään ja tekstityslaitetta pidetään toissijaisena osana esitystä, joka ripustetaan mahdollisimman kauas laulavista kehoista, joihin katse kohdistuu. Onko sillä niin paljon väliä, mitä siellä lauletaan, kunhan laulu on kaunista? Olin tästä kaikesta tietoinen, kun aloitin työskentelyni oopperan parissa nimenomaan tekstin ja dramaturgian näkökulmasta. Yllätyin kuitenkin todetessani, kuinka halpana itse musiikkia pidetään oopperamaailmassa.
Oopperataloissa kyllä tehdään musiikkia korkealla tasolla ainakin siinä mielessä, että niihin työllistyy korkeatasoisia soittajia sekä kuoro- ja solistilaulajia (ja kaikkia ammattilaisia, jotka heitä avustavat) – sellaisia, joita ei ilman oopperataiteelle omistettuja laitoksia olisikaan. Kyseisen taidemuodon kalleus aiheuttaa kuitenkin valitettavaa tehostamista: harjoitusaikaa orkesterin kanssa on hyvin vähän, ja siinäkin soittajat vaihtuvat usein harjoituksesta toiseen työvuorojen myötä. Kapellimestarikaan ei yleensä seuraa kaikkia näyttämöharjoituksia ja tuo saapuessaan oman näkemyksensä teoksesta. Laulajia paikataan jatkuvasti tavalla, joka tuntuisi teatterialalla järjettömältä, eivätkä taiteilijat muutenkaan valitse omia työkumppaneitaan – yhteinen näkemys ja ihmisten välinen kemia ovat satunnaisia ilmiöitä. Monen oopperataiteilijan loppuunpalaminen on vain äärimmäisin muoto, johon kärjistyy muusikoiden yllättävän yleinen ahdistus siitä, etteivät he pääse oopperakontekstissa harjoittamaan ammattiaan toivomallaan tasolla.
Tämä pätee vielä suuremmalla syyllä säveltäjiin, joiden ammattitaito on oopperataiteen ytimessä, mutta joita oopperatalot eivät kohtele heidän tärkeytensä mukaisesti. Kun ohjelmistoon sattuu ilmestymään elävän säveltäjän teos, häntä pyydetään harvemmin osaksi taiteellista suunnittelua eikä välttämättä edes kutsuta harjoituksiin. Tämä ei suinkaan ole pelkästään aikamme ilmiö. Jo neljättä vuosisataa oopperan kalleus on edellyttänyt matalan riskinsietokyvyn myötä konservatiivisia ja kaupallisia linjauksia. Monet säveltäjät ovat etsineet uusia tuotannollisia ja taiteellisia muotoja, joissa samat ainekset voisivat yhdistyä paremmilla ehdoilla musiikkiteatteriksi ja vähintään itse musiikille olisi enemmän tilaa.
Säveltäjien tyytymättömyydessä ei ole mitään uutta. Uutta on kuitenkin se, että yleisön aikalaisten musiikki muodostaa niin naurettavan pienen osuuden oopperalaitosten ohjelmistoista. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että yleisö ei ole päässyt sulattelemaan nykyoopperan mestariteoksia 1900-luvulta eteenpäin, laitokset eivät ole kehittäneet varsinaista osaamista niiden suhteen ja säveltäjät itse eivät pääse kokeilemaan muotoa ja ottamaan riskejä. Toisin kuin Mozartin aikaan – ja Mozartinkin tapauksessa – epäonnistuneen esikoisoopperan jälkeen toista mahdollisuutta ei yleensä tule. Koko ekosysteemi on pahassa noidankehässä.
Oopperamaailma – jolla tarkoitan sen päättäjiä ja vaikuttajia – ymmärtää toki hämärästi, että jotain pitäisi uudistaa ennen kuin taidemuoto yksinkertaisesti katoaa. Alan ymmärrys siitä, mitä uudistaminen tarkoittaa, on kuitenkin tuskallisen kosmeettista: uudet tähtiesiintyjät, uudet klassikkoteosten päälle leimatut ilmeet, uudet avaukset elokuvamusiikin ja popkulttuurin suuntaan tai uudet teknologiat eivät riitä. Parhaimmillaan mainostetaan ”uusia kertomuksia” ymmärtämättä, että sellaiset vaativat uusia muotoja sekä uusia tapoja kertoa eli käyttää sanoja ja musiikkia. Jos Kansallisoopperan Sokeritehtaalla opetetaan nuoria taiteilijoita ”pitchaamaan” yhden lauseen konsepteja, jotka kuulostavat ennenkuulumattomilta, panostamatta musiikin mahdollisuuksiin, ei päästä paljon pidemmälle. Oopperaa ei uudisteta tuottamalla teoksia, jotka noudattavat (kehnosti) vanhoja reseptejä ja eroavat vanhentuneesta valtavirran mallista pelkästään siten, että päähahmona ei ole Orfeo tai Mantuan herttua, vaan esimerkiksi Steve Jobs.
Ooppera on spektaakkelia ja glamouria – ja on aina ollutkin. Mutta aina kun se on ollut jotain muutakin, kun sen kautta on tarjottu ennenkokematonta ja lähestytty antiikin tragedian värisyttävää totaalitaidekokemusta, tekeillä on ollut työryhmän kärjessä säveltäjä. Hän on taistellut laitosten visiottomuutta ja riskiaversiota vastaan kunnianhimoisemman ja omaperäisemmän musiikkinäkemyksen puolesta. Oopperamaailma ehtii vielä muistaa tämän perusfaktan ja antaa musiikille – eli itselleen – mahdollisuuden tulevaisuudessa.
