Suomalaisesta rap-musiikista on tullut viimeisen viiden vuoden aikana pelkkää alkoholimainontaa. Ilman viinaa ei tunnu olevan kivaa. Musiikinlajin joukosta radiotaajuuksille pääsevä materiaali on sanoituksiltaan silkkaa seksiä, sokkien sihauttelua ja vain tätä iltaa varten elämistä.
Paheksuttuja ilmiöitä on ollut aina ja tulee olemaan. Sekä jazz- että rock-sanojen etymologia on kiinni ihmisen seksuaalikäyttäytymisessä. Tyylilajit saavat syntyessään herkästi pilkkanimiä, mikä on tuttua myös klassisen musiikin alalajien yhteydessä. Sosiologisen massaliikkeen voima ei pienestä pilkasta kuristu kuoliaaksi. Uudet jatsit ja rock’n rollit syntyvät sukupolvien ja yhteiskunnan ilmapiirin hengitysliikkeiden välisiin taskuihin.
Pirstaloituneesta kulttuurista puhuminen alkaa olla jo haukotuttavaa hommaa. Useimmat meistä elävät vähintään mediavälitteisesti useissa eri musiikkitodellisuuksissa. On olemassa samanlaisia kerrostumia kuin elämässä ylipäänsä. Verkon välityksellä voimme hyppiä arvomaailmoista toiseen.
Olen vakuuttunut siitä, että äärimmäisyyksien maailma tarjoaa uutiskuvat jokaiselle, joka pitää ruutunsa auki. Myös musiikki elää yhteiskunnallista elämää ja toimii tiedotusvälineenä sanan perinteisessä merkityksessä.
Lähtökohdiltaan aikuisille suunnattu musiikki ei soi tietenkään pelkissä yökerhoissa. Musiikin voima tulee arkisesti esiin silloin, kun nelivuotias osoittaa päiväkodissa ja yhdessä muiden tulevaisuuden toivojen kanssa hallitsevansa koko Suomi-rapin kännikuvaston ulkoa. Nyt tullaan kovan paikan eteen. Sensuurista ja holhouksesta ei ole lupaa puhua ääneen, koska vallitseva eetos korostaa yksilönvapautta.
Olisi hölmöä unohtaa, että suomalaisen pop-laululyriikan historiassa jo 1970-luvun pioneerimainen Suomi-rock sisälsi päihteidenkäytön ihannointia. Länsimainen taidemusiikki taas on omanlaisensa jatkumo, jossa ääni sitoo vallankäytön ja kunkin ajan ilmapiiriä itseensä. Useissa oopperalibretoissa kaikenlaista siveettömyyttä esiintyy roppakaupalla. Rapiin verrattuna kertojaääni ja tyypilliset kuuntelutilanteet ovat aivan toisenlaisia, vaikka oopperataidekin on käsitellyt vähät huomisesta välittävää kulutusjuhlaa ja muita virtauksia.
Pieneksi loppuvirikkeeksi lainaan ikivanhaa mutta ajankohtaisen kuuloista Rondo Classicin pääkirjoitusta (1/1971), joka käsittelee yleisen kasvatustyön ja musiikin suhdetta:
”Nyt on kysymys luovuuden kehittämisestä, ihmisen persoonallisuuden vapauttamisesta ilmaisemaan itseään ja suorastaan terapiasta, joka näyttää muodostuvan yhä tärkeämmäksi tehtäväksi tässä poloisessa kilpailuyhteiskunnassa.”
Onko kohdennetussa lastenmusiikissa edelleen ideologisia eväitä? Kuka voi allekirjoittaa niitä omikseen? Lue aiheesta lisää joulukuun Rondo Classicista.
Tatu Tamminen
Twitter: @TatuTamminen
