Monien bongailemaa suomalaista kapellimestaritaivasta kirkasti keväällä entisestään erityisesti kaksi uutista. Klaus Mäkelä sai paikan tarunhohtoisesta agentuurista. Myöhemmin ilmoitettiin, että Santtu-Matias Rouvali aloittaisi Göteborgin filharmonikoiden ylikapellimestarina.
Kun menestyssävyisistä asioista tiedotetaan, suomalainen musiikkipuhe lipsahtaa kuin nappia painamalla ”meidän Santuksi”. Pidetään tiedotustilaisuuksia, joissa ollaan somasti oman perhepiirin kesken ja puhutaan – ja kyllä, ovathan ne toki – iloisista perhetapahtumista. On niin vaikea ymmärtää tätä vivahdetta. Se on toki tuttavallinen, mutta kun kaikki eivät tunne näitä sankareita henkilökohtaisesti. Ja vaikka piirin olisivat Suomessa kuinka pienet.
Tiedän, että orkesteriväki haluaa viestinnällisesti tehdä pesäeroa vanhaan ja jäykkään Kekkonen ja Kokkonen -Suomeen. Tampereen Santtu-buumi onkin siksi rakennettu pehmennetyllä r-kirjaimella, Sorsapuistolla ja kiharaisen kuontalon korostuneella heiluttamisella – eli paikallisidentiteetillä ja persoonalla.
Mitään sen kummempaa ei tarvitsekaan rakentaa. Puskaradio ja musiikin varsinaiset analyytikot hoitavat loput. Tämä kyseinen Santtu on syönyt lahtelaisessa päiväkodissa aivan samaa kaurapuuroa kuin muutkin ikäisensä, vaikka onkin kahden orkesterimuusikon lapsi. Ihme on tästä touhusta kaukana. Sanan käyttäminen olisi jälleen lähinnä suuri loukkaus tehtyä työtä kohtaan. Kokonaan toinen asia on, alkaako lempilapsi itse mystifioida alaansa ja tekemisiään. Valitettavasti tästäkin on olemassa kokeneempien valtiomiesten esimerkkejä.
(Ehkä tuo nimivirheellä piikittely jää kuitenkin toiseksi sille, ettei Göteborgin orkesterin intendentti osannut kapellimestarijulkistuksensa videolla edes lausua kyseisen sopijaosapuolen sukunimeä. Satuin panemaan asian merkille, vaikka toki armoakin on annettava kielimuurin takia. Toivottavasti työt länsinaapurissa sujuvat tulevina vuosina hyvin joutuisasti finglishillä.)
Taannoisen Sibelius-juhlavuoden vaikutuksena alamme media otti ilahduttavan suunnan kohti nykypäivää kaikessa siinä mikä koskee musiikkimme kansallisuutta. Jo oli aikakin. Juhlavuoden ehdottomasti suurin anti oli alan pönäkimmän ikonin uudelleenarviointi. Kutsuisin tätä kerrankin Sibelius-vetoisuuden positiiviseksi vaikutukseksi, jos uusi ajattelu lähtee leviämään kollektiivitajuntaan.
Sellisti Juho Laitinen sanoi sen taannoin kaikista selvimmin Sibelius-Akatemian järjestämässä tulevaisuuspaneelissa. Hän naulasi, että vuoden 2032 klassisessa Suomessa olemme vihdoin päässeet eroon musiikki-ihmeen myytistä ja samalla nationalismista aiheen ympärillä. Myös Kai Amberla muisti pohtia Rondossa Suomen olemusta varsin virkistävästi.
Kyllä se kuulkaas pojat oli niin hienoa, kun Sibelius se vaan säveltää meitä vieläkin maailmankartalle. Kiva kun joku tyttökin oli aikoinaan sen verran lahjakas, että lähti ihan oopperatähdeksi. Moskovan kesä 1990 ja Ylösen finaalipaikka. Vieläkin tulee kylmät väreet, vaikkei Marko ihan päässytkään palkintopallille eikä tuonut mitalia meille Suomeen. Artsihan se kävi senkin aikoinaan voittamassa. Mitäköhän ne siellä maailmalla tykkäävät, kun Klasu lähtee nyt edustamaan meidän menestysperinnettämme ja viemään viestikapulaa? Ja jokos se Tannerin Ossi on varattu listoille?
Alkaako kuulostaa etäisesti erään toisen suomalaisen menestyslajin puheelta? Entä jos kypsästi ajattelevaa Klaus Mäkelää ei voisi vähempää kiinnostaa, keneen häntä vertaillaan ja millä Sibelius-kliseillä häntä kiusataan?
Ehkä hän osaa sanoa, että Jorma Panulalle kiitos, videokamera pistettiin aina päälle ja poliitikot hommasivat meille aikoinaan maakuntiin kivoja orkkia rällättäväksi. Ilman perinteen ja meidän kaikkien takia koettuja paineita ja ilman ”Suomi-sointia” tai muitakaan pehmopuheita.
Ihanaa, tulevaisuuden muusikkomme, tämä on ihanaa.
