Viulukilpailun nimeen tarvitaan siis taikasanat ’Sibelius’ ja ’kansainvälinen’, jotta Yle tai HS suvaitsevat antaa näkyvyyttä. Tarvitaan kuitenkin reilu, monia eri näkemyksiä hyväksyvä keskustelu taidemusiikin merkityksestä kansalaisten arjessa. Ylen päättäjien ei lähtökohtaisesti tarvitse olla enempää eikä vähempää kuin Suomen kansa pienoiskoossa. Yhtenäiskulttuuriin koko historiansa ajan nojanneet media-yhtiöt ovat pakotettuja tekemään taloudenpidollisia – jonkun korvaan ikävältä kuulostavia – ratkaisuja.
Jos aihe sen sijaan ansaitsee elää markkinatalouden logiikassa, sen käsittely siirretään toisiin, tilaajamaksullisiin tuotteisiin. Metsään huutelu sivistyksen alasajosta ei pidemmän päälle toimi Oramon retoriikalla. Voin myös omaksi helpotuksekseni luvata, että moni kyllä yhtyy huudon hyvään sanomaan. Tai jos ei, taiteilija voi tehdä työtään edelleen ylpeänä ja keskittyä omaan yleisösuhteeseensa. Vaikka klassinen musiikki olisi kuinka marginaalista, sen itseisarvo on jotain paljon arvokkaampaa kuin huutava puhetapa. Hyvä sisältö ja oma markkinointi auttavat, niin taiteessa kuin mediassakin.
Suomen kokoisen kulttuurialueen muusikko on mestari puolustelemaan – ihan vain sattumalta – sukulaisiaan ja saunakavereitaan. Auta armias, jos näkyvyyttä annetaankin liikaa oman heimon ulkopuoliselle taiteilijalle. Kyllä, nyt puhuin sentään taidemusiikkimme piirissä lymyilevistä kerettiläisistä. Ei nyt vain puhuta viihdemusiikista.
Kaikki niin sanottua klassista musiikkia välittävät ja käsittelevät mediat ovat suuren linjanvedon edessä. Vaikka unohtaisimme säästösyyt aihepiirien rajaajana, kuka voi tosiasiassa rajata enää taidemusiikkia yhdeksi monoliitiksi? Kuka voi objektiivisesti määritellä sen kiinnostavimmat puheenaiheet? Yle pystyy pahimmillaan pian ainoastaan promotoimaan RSO:ta. Parhaimmillaan se voisi luoda suhteensa eri musiikkeihin uudelta pohjalta. Musiikin käytäntö on mennyt aina edellä, kunnioittanut sekä halveksunut perinteitään ja vienyt alaa todellisuudessa eteenpäin.
Nimittäin pojasta polvi paranee. Nyt kävi niin upeasti, että Kuopiossa voiton vei Tami Pohjola, Oramon serkku Jukka Pohjolan tytär. Vaikutusvaltaiseen kulttuurisukuun palkinto siunaantui nyt ensi kertaa, koska omille rockteilleen hairahtunut Pekka Pohjola ei huippulahjakkuudestaan huolimatta voittanut kisaa 1970-luvulla.
Urheilun, yleisen turmiollisuuden ja nuorison sivistymättömyyden takia pelkääminen on näissä yhteyksissä suorastaan suloista vastakkainasettelua. Aika huonosti menee, jos omaan lajiin keskittyminen ei riitä. Tässä tapauksessa urheiluaiheisen puheenvuoron käytti lähinnä yleisön edustaja, mutta millä tavoin cheerleading-harrastuksen suosio on pois ”kaunotaiteilta”?
Oman taiteellisen työn tulisi pitää sen verran kiireisenä, ettei olisi ylipäänsä edes aikaa sortua korkean ja matalan kulttuurin eroja korostavaan retoriikkaan. Muusikot voisivat ympäröidä itseään paremmilla markkinoinnin apuvoimilla. Ylimielinen huutelu on pelkkä punainen vaate niille, jotka katkeroituvat niin sanotulla elitismikäsityksellään. Ikävää imagoa on helppo pahentaa tahattomillakin asioilla. Juuri sen vuoksi tahtoisin siirtyä taiteilijoiden kanssa yhteisenä rintamana tälle vuosituhannelle.
Voin sisäpiirin tietona sanoa, että kulttuurialan mediasta on otettu pian kaikki löysät pois. Enkä ole mitenkään ylpeä siitä, että Yle Klassinen, Helsingin Sanomat tai Rondo Classic joutuvat suorastaan ratsastamaan kriisistä kuivemmalle maaperälle pyhän Sibeliuksensa sylissä. Värikkäästi koristeltujen juhlien jälkeistä arkea on vielä vaikea ennustaa. Harmaata hometaloa ei kuitenkaan korjata parfyymin suihkautuksilla. Jos taloudellisia riskinottoja kaihtava taktiikka tuo tulosta tai edes pitää hengissä, iloitkaamme siitä yhdessä. Aihepiirimme on niin arvokas.
Jos kapellimestari hakee lisätienestiä Englannista tai Sanoma Oy Hollannista, se on markkinatalouden pelisäännöillä aivan loogista toimintaa. Pitääkö Suomen kansan väkisin valtuuttaa Yleä tai Helsingin Sanomia puhumaan liiketoiminnasta, jolla ei todellisuudessa ole kokoaan suurempia markkinoita? Peliin astuu niinkin monitulkintainen käsite kuin sivistys. Tuleeko viulunsoitostakin automaattisesti kansallinen harrastus ikään kuin Sibeliuksen kautta? Mikä Teemu Selänteen valitsemassa, erittäin kilpaillussa lajissa on vähemmän vaativaa kuin viulunsoitossa? Tarvitsen lisätietoa logiikasta. Ehkä Ylen pitäisi järjestää ohjelmapolitiikastaan suoria kansanäänestyksiä.
Monien mielestä esittämäni ajatusmaailma on ”lapsellinen” ja ”toimittajan sekä korkeakulttuurin omaan jalkaan ampumista”. Median on annettava realistinen kuva pirstaloituvasta taidemusiikista ja sen yleisöistä. Taidemusiikin palon voivat sytyttää itse asiassa vain koti ja koulu, jos julkinen media on esitetyn kaltaisissa paineissa. Ymmärrän toki tarpeen sivistyneille esikuville. Omatkin lapset saisivat yleisöä. Aika harva meistä saa jousen käteensä miltei synnytyslaitokselta lähtien. Onko tämäkin median vastuulla? Minusta kyse on kulttuurisesta luokkajaosta.
Lupaan katsoa peiliin, jollei alallani ole rahoitusedellytyksiä antaa Suomen nuorisolle musiikkibloggaamisesta ja sen aiheesta sivistynyttä käsitystä. En kiroaisi heti epämääräistä, pahaa maailmaa. Kansaa haukkumalla saa tyhjiä saleja. Jos minulle annettaisiin työmiehen palkka, lähtisin Kuopion viulukilpailuihin vaikka telttaretkelle tekemään suoraa, juonnettua lähetystä kiinnostavasta aiheesta. Kunhan yleisö olisi todellisuudessa olemassa. Ottakaamme haaste ja realismi yhdessä vastaan.
Tatu Tamminen
