”Sävellys olisi saatava pakolliseksi aineeksi jokaiselle Sibelius-Akatemian opiskelijalle”, vaati pianoprofessori Tuija Hakkila viime Rondossa. Tässä lehdessä puolestaan kerrotaan siitä, miten sävellys on tulossa kovalla rytinällä myös koulujen ja musiikkiopistojen oppiaineeksi. Trendi on selvä: ainakin tahtotilaa on siihen, että säveltäjyys palaisi osaksi muusikkoutta, kuten se on menneinä vuosisatoina ollutkin. Kyseessä on kauaskantoinen asia. Olisiko sen myötä teknistynyt, suorituskeskeinen ja luovuudesta erkaantunut soittaminen tiensä päässä? Mitä kaikkea säveltäjyyden mystifioinnista ulos pääsy avaisikaan ihmisen luovassa mielessä?
Uudet opetussuunnitelmat valmistavat maaperää säveltämisen opetukselle musiikkiopistoissa, ja jos käytännön toteutuksessa onnistutaan, Suomella olisi jälleen tilaisuus palata alan suunnannäyttäjäksi. Samalla koulutus tunnustaisi muuttuneen maailman, jossa säveltäjyys on demokratisoitunut muutenkin, ammattilaisilta lupaa kysymättä: teknologian avulla jokainen pystyy kyhäämään omia kappaleitaan ilman kummempaa teoreettista pohjaa, ja mahdollisuutta käytetään ahkerasti.
Hakkila on oikeassa siinä, että musiikkiyliopistoa ei tulisi voida käydä läpi ilman että edes kokeilee säveltämistä. Musiikin historia on niin täynnä esimerkkejä esittävän ja luovan puolen elimellisestä yhteydestä ja toinen toisensa ruokkimisesta, että jo se riittäisi perusteeksi. Kyse ei ole siitä, että jokaisesta pitäisi tulla uusi Sibelius vaan siitä, että säveltämisen kautta aukeaa uusia näköaloja kaikkeen musiikin tekoon. Sen opinnot vahvistavat ymmärrystä musiikin parametreista, rakenteista, tyyleistä ja soittimista, vahvistavat nuotinlukutaitoja ja ovat kanava itseilmaisulle.
Säveltämisen kautta aukeaa uusia näköaloja kaikkeen musiikin tekoon.
”Improvisointi ja säveltäminen ovat henkilökohtaista musiikin tuottamista, ja mitä henkilökohtaisemmaksi lapsi tai nuori tekemisen kokee, sitä helpommin hän kykenee peilaamaan sitä muuhun kokemaansa ja kuulemaansa. Sitä kautta oma musiikkisuhde vahvistuu. Musiikin tuottaminen auttaa erottamaan olennaisia ja epäolennaisia asioita toisistaan sekä syventää mahdollisuutta tulkita myös muiden tekemää musiikkia”, sanoo Keski-Helsingin musiikkiopiston rehtori Petri Aarnio tässä lehdessä.
Käytännön ongelmia tietenkin on, alkaen opettajien pedagogisista taidoista. Mistä yhtäkkiä saataisiin satoja sävellyksen opettajia ympäri maata? Onneksi Suomen Säveltäjät ry on tullut asiassa vastaan ottamalla pedagogisen työn agendalleen. Musiikkiopistoissa kannattaa lähteä siitä, että säveltäminen on luontevaa jatkoa jo aiemmin mukaan tulleille vapaalle säestykselle ja improvisaatiolle, ja se voidaan integroida täysin yleisten aineiden opetukseen alkeistasoilta saakka. Kun sellaiset menneiden vuosikymmenten tervanjuonnit kuin ”kenraalibasson kirjoitus ja soitto” saadaan muutettua käytännön oivalluksiksi, ollaan jo pitkällä.
Vaikka säveltäminen tulisikin jokaisen oikeudeksi, se ei tarkoita sitä, että kaikki tuotokset olisivat samanarvoisia. Hyvän ja huonon välinen raja säilyy, ja taitoja voi kehittää, kuten kaikessa musiikinopetuksessa. Tämäkin puoli pitäisi jossain vaiheessa tuoda esiin, vaikka esteettisistä dogmeista ja ohjailusta miten haluttaisiin eroon. Jos kaikki on vain kivaa, onko se sittenkään sitä?
