Intiimin hiljaisina pidetyiltä nokkahuiluilta ei ehkä odottaisi pysäyttäviä maailmanlopun näkyjä ja leikkimielistä soitinteatteria. Nokkahuilukvartetti Bravade toi Helsingin juhlaviikoille ajatuksia kutkuttavan, tuhdiksi ladatun esityksen, joka oli omiaan karistamaan instrumentteihin liittyvät kapeat mielikuvat. Tyypillisesti joko henkevästi kirkossa tai rennosti kamarissa esitettävä vanha musiikki ansaitsee – niin hyväksi havaittuja konsepteja kuin edellä mainitut olisivatkin – myös toisenlaisia areenoita, tilanteita, joissa musiikki voi kasvaa laajemmaksi kokemukseksi. Sitä suuremmalla syyllä, että suomalaiset vanhan musiikin spesialistit ovat erityisen uteliaita tarttumaan uuteen.
Juhlaviikkojen musiikkitarjonnassa Bravaden esitys Jotta näkisin sinut paremmin, klarinetisti Lauri Sallisen Solitude ja Eloa-kollektiivin varjotanssiteos Varjele muodostavat nykymusiikin, uuden esitystaiteen ja poikkitaiteellisuuden juonteen. Jotain tällaista Helsingissä voisi ehkä muulloinkin kokea, mutta kokeilevat tempaukset usein hukkuvat tapahtumavirtaan. Juhlaviikoilla ”vaihtoehtomusiikin” trilogia nousi ansaitsemallaan tavalla monitaiteisuuden näyteikkunaksi. Laajempikin kokonaisuus konserttisarjaksi artikuloituna olisi voinut tulla kysymykseen.
Jotta näkisin sinut paremmin soljui vanhan ja uuden musiikin, tanssin, teatterillisuuden, puheen ja multimedian muovaamana tutkielmana muusikkoudesta, identiteeteistä ja ihmisyydestä. Yhdistelmä ei tuntunut keinotekoiselta, vaan Bravaden Sunniva Fagerlund, Pauliina Fred, Hanna Haapamäki ja Hanna Kangasniemi olivat selvästi tekemässä itsensä näköistä esitystä, ajatuksella. Melko arkisistakin muusikon identiteettiin liittyvistä lähtökohdista painuttiin koko ajan syvemmälle päätyen Antti Auvisen puolen tunnin mittaiseen uuteen multimediateokseen. ”]
Auvisen Air (Ayre) – Tear (drop), Air on a rope with a Test-tube Pavane oli matalana jyrähtelevä ja hieman nyrjähtäneessä traagisuudessaan meditatiivinen rituaalinäytelmä, joka pohdiskeli vaihtoehdottomuuden kierrettä, jumiin jääneitä ihmisiä. Rooliinsa pelottomasti heittäytyvät muusikot olivat ahdistuneita robotteja, jotka yhä uudelleen ja uudelleen toistivat huilujensa sisään samoja huutoja ja nyyhkytyksiä. Teatterillinen tila syntyi monista vaikuttavista elementeistä: soittajien eleistä, suuriin laboratorioastioihin putoavien pisaroiden vahvistetusta töminästä, kaksi vuotta sitten Juhlaviikoilla kantaesitetystä Autuus-oopperastakin tutuista videon nopeutus- ja hidastuskuvista, videolla tapahtuvasta nokkahuilujen sahaamisesta. Kun illan aikana instrumentit oli selkeästi asemoitu ihmiskehon osaksi, tämä (teosta varten metsästettyjen, jo eläköityneiden) soitinyksilöiden kohtaama väkivalta oli kaikkea muuta kuin nikkarointia.
Auvinen työskenteli taiturillisesti videolla tuotetun ja muokatun äänen, nokkahuilujen elektroniikalla työstettyjen äänien, liikkuvan kuvan ja installaatiomaisen esineteatterin parissa vailla lajityyppirajoja. Mutta kuten otsikkokin antoi odottaa, teos sirpaloitui liian moneen osaseen. Otsikon tematisoima englantilainen renessanssi itkumotiiveineen yhdistyi tiputuspusseista noruviin pisaroihin, jotka puolestaan toivat mieleen kiinalaisen pisarakidutuksen tai ehtyvän elinnesteen. Lattialle käpertyneet tanssijat ja videolla köysiin sidotut, edes takaisin heiluvat nokkahuilistit olivat uhreja toistojensa vankiloissa, eikä näiden tilassa tapahtunut muutosta teoksen edetessä.
Auvinen oli rohkeasti jättänyt esityksen hyvin staattiseksi heijastaen soittajahahmojen jumiutunutta tilaa, mutta näin teoskin ikään kuin jumittui eikä noussut temaattisia lähtöasetelmiaan ylemmäs. Ongelmallinen oli myös sinänsä hyvältä kuulostava äänellinen osuus, joka heitti hukkaan nokkahuilujen sointipotentiaalin: vaikka nokkahuiluilla tuotettiin monipuolisesti ääntä, soinnit olivat kokonaan efektoituja ja niin totaalisesti Timo Kurkikankaan toteuttaman elektroniikkaosuuden läpitunkemia, että huilut typistyivät lähinnä esineiksi väkevän elektronimusiikin keskellä.
Air (Ayren) tummuudelle alkupuoli tarjosi hyvän vastapainon: renessanssimusiikkiohjelma, Elina Häyrysen ja Jukka Tarvaisen hienovarainen tanssi Hanna Käyhkön veistoksellisissa valoissa, Minna Lindgrenin tekemä haastatteluääniraita sekä Elina Lajusen ohjaus rytmittyivät ilmavasti sidosteiseksi kokonaisuudeksi, joka huipentui Sebastian Fagerlundin nokkahuilukvartetto Windwaysin (2016) elämäntuntoiseen, dynaamiseen pulppuiluun. Elegantissa sävellyksessä barokkihuilujen terävämpi sointi oli omiaan, ja väliosan kontrapunktisuus sitoi teoksen vanhan musiikin jatkoksi.
Renessanssinokkahuilujen ihmismäinen ääni taas tuntui kumpuavan haastattelujen tuumailuista ja naurunsäteistä, ja soittimet itsessään muuttuivat kehon jatkeeksi. Muusikot astuivat sävellysten välikappaleista kehollisiksi olennoiksi, jotka etsivät kontaktia yleisöön ja tanssijoihin. Huiluista tuli yhteisiä lisäraajoja, jotka tanssijoiden käsissä muuttuivat työkaluiksi, hoivan kohteiksi tai itsemurha-aseiksi. Nokkahuilisteille ominainen instrumenttien vaihtelu sai identiteettiteeman myötä uuden lisäulottuvuuden, kun neljän naisen porukka vaihteli roolejaan.
Vaikka itse haastattelut eivät aina tarjonneet kovinkaan painavaa asiaa ja vaikka tanssijoiden osuus oli usein liiankin vähäeleinen, kokonaisuus punoutui hyvin koskettavaksi. Ohjaaja Lajunen oli löytänyt tapoja tuoda muusikot esiin ihmisinä: miten keho on lavalla, miten identiteetti kehossa? Miten otamme tilamme suhteessa toisiin? Samalla musiikki pysyi kaikesta huolimatta pääasiana, ja Bravade tulkitsi niin italialaiset tanssilaulut, englantilaisen melankolian kuin nykymusiikinkin virtuoottisesti.
Auli Särkiö-Pitkänen
Helsingin juhlaviikot: Kansallisoopperan Alminsali 21.8. klo 19
Bravade & co: Jotta näkisin sinut paremmin
Bravade-nokkahuilukvartetti
Elina Lajunen, käsikirjoitus ja ohjaus
Elina Häyrynen ja Jukka Tarvainen, tanssi
Hanna Käyhkö, valosuunnittelu
Timo Kurkikangas, äänisuunnittelu
