Chistian Tetzlaff on ollut näillä palstoilla esillä usein: hänen kamarimusiikkiesityksensä parhaimmisto oli koottuna viime Rondo cd:lle, ja kuukauden levyksi hänen Ondine-äänitteensä on lehdessämme nimetty usein. Mutta minkäs teet, kun kuultavilla on yksi sukupolvensa ehdottomasti kiinnostavimpia viulisteja, jolla on oma, selkeä ääni.
Uusimmalla levyllä hän käy viulukirjallisuuden Mount Everestin eli J. S. Bachin soolosonaattien ja -partitojen kimppuun. Hän on levyttänyt ne ennenkin, mutta jo levykansitekstissään hän perustelee uutta otosta. Hän on löytänyt teoksiin vapaamman suhteen ja päässyt eroon maneereista. Neliäänisiä sointuja hän on oppinut soittamaan niin, että joka ääni kuuluu itsenäisenä. Yksiäänisissä melodioissa hän on luopunut jatkuvasta vibratosta, ja dynamiikassa hän on löytänyt useammin ääripäiden – pianissimon ja fortissimon – mahdollisuudet.
No, nämä ovat tietenkin tärkeitä mutta vain instrumentaalisia eli välineellisiä keinoja. Mutta vielä oleellisempaa on se uusi, entistä syvempi henkinen perspektiivi, jonka taiteilija on Bachiinsa löytänyt. Hän itse puhuu passiomaisesta matkasta – tai kokonaisesta kantaatista eri tekstinosineen – synnistä sovitukseen, surusta kuolemaan ja iloon.
Tetzlaff sanoo sonaattien ja partitojen olevan Bachin henkilökohtaisinta musiikkia, joka on kytköksissä hänen ensimmäisen vaimonsa Maria Barbaran kuolemaan sarjan valmistumisvuonna 1720. Säveltäjä käyttää nimikirjaimiaan sävelmottona useammin kuin missään muussa teoksessaan. ”Sarja on Bachin runouskirja”, Tetzlaff tulkitsee. Partituurin italiankielinen otsikko ”Sei Solo” ei merkitsekään kuutta sooloa (silloin sen pitäisi olla monikossa soli), vaan muistutusta, että ”olet yksin” perimmäisten kysymysten äärellä.
Samalla taiteilija alleviivaa teosten kokonaisjatkumoa: ne ovat tiiviisti kytköksissä toisiinsa, ja koko draaman taitekohtana on d-molli -partitan Chaconne, jota on tunnettu myös sovituksista muille soittimille. Tetzlaff tulkitsee sen hautajaisten valituslauluksi. Tulkinta onkin sisäistynein kuulemani. Jokainen muunnelma askeltaa yhä syvemmälle, ja aiheet muistuttavat huokausmotiiveja. Hiljaiset nyanssit pysäyttävät, ja virtuoosiset keinot kuten arpeggiot ja raastavat moniotteet muuttuvat transsendentaalisiksi.
Eikä tämä jää tähän, vaan Chaconnen yhteys seuraavan, C-duuri sonaatin Adagioon korostuu. Sen tuntuu jatkavan samaa matkaa, kunnes draama kirkastuu toisen osan fuugaan. Harvoin on viimeinen partita E-duurissa kuulostanut niin riemukkaalta kuin tässä.
Viime vuosina Bachin teossarja on ollut voimakkaasti barokkiviulistien areenaa, ja on totta, että periodisoittimella ja etenkin jousella moniääninen kudos avautuu ja tanssirytmit ponnahtavat luonnollisimpana. Tetzlaffin levytys onkin tavallaan modernin viulun kunnianpalautus tässä ohjelmistossa. Hänen tapansa fraseerata ja käyttää koristeita ja nyansseja retoriikan keinoina on elävää ja vapaan tuntuista. Kaikki on ilmaisun palveluksessa.
Heti g-molli-sonaatin avauksessa tulee esiin passiomainen perusvire. Intensiivinen, valittava linja saa soittimen alarekisterissä juurevaa sointia. Nopeat jaksot ovat huipputempoisia: esimerkiksi b-molli -partitan toinen double soi kuin virvatuli. A-molli -partitan alussa trillit kuiskivat aavemaisesti. Kaikkialla pitkä linja yhdistyy rikkaaseen detaljien, ornamenttien sekä vibraton ja nyanssien vaihdosten pintatapahtumaan. Bremenissä vuosi sitten tehty äänite tulee lähelle, jopa iholle asti, säilyttäen silti tarvittavan tilantunteen.
Harri Kuusisaari
