MAALISKUUN UUTISPOMMI musiikin alalla oli kamariorkesteri Avantia uhkaava konkurssi, kun opetus- ja kulttuuriministeriö päätti periä siltä takaisin 500 000 liikaa maksettuja valtionapuja. Avanti ei kiistä haussa tapahtuneita virheitä mutta vetoaa siihen, että ministeriön kanssa on aiemmin sovittu erikoiskäytännöstä. Miniteriö pysyy perintävaatimuksessaan, vaikka konkurssissa se ei saisi takaisin euroakaan. Toisella kädellä se kuitenkin junailee orkesterin kanssa järjestelyä, jossa jokin muu organisaatio voisi ottaa toiminnan hoidettavakseen ja avustukset tililleen. Tämä kuulostaa siltä, että ministeriön juristit ovat ottaneet tiukan linjan, mutta virkamiehet ymmärtävät myös kulttuurillisen merkityksen. Asia on kesken tämän lehden mennessä painoon.
Sotkusta on kummallisia piirteitä. Miten ministeriön kontrolli tukien jaossa oikein toimii, jos tällaista virhettä ei huomata kuin kymmenen vuoden viiveellä saajan oman kyselyn jälkeen? Pystyykö ministeriö ylipäätään suoriutumaan tehtävästään uusien ja entistä laajempaa saajajoukkoa koskevien VOS-säädösten tullessa voimaan? Kiireisin Avantin lähiaikojen tehtävistä on ensi kesän Suvisoiton turvaaminen. Se on hieno ja persoonallinen festivaali, jonka menetys olisi suuri sääli. Ympärivuotisen toimiston ja konserttitoiminnan kohtalo on kuitenkin kysymysmerkki. Niiden hyytyessä myös Helsingin kaupunki harkinnee oman avustuksensa perusteita.
EI OLE VAIKEAA ylistää Avantin historian sankaritekoja. Se muutti ilmapiiriä avarampaan suuntaan, rikastutti ohjelmia ”musiikki ensin, kokoonpano sitten” –periaatteellaan ja synnytti paljon uutta kihinää – eikä vähiten sitä kautta, kun sen voimat rantautuivat orkesterilaitokseen ja muualle musiikkielämään. Legendaarinen menneisyys voi olla myös taakka. Onko Avantista yhä uuden ja vaihtoehtoisen airueeksi? Suvisoitossa tähän on vielä voitu vastata myöntävästi, mutta jos toiminta jää sen varaan, miten henki jaksaa kantaa pelkän kesäprojektin varassa?
Avanti syntyi sukupolviliikkeenä, joka nousi instituutioita vastaan. Vähitellen siitä itsestään tuli instituutio. Tähän vaikutti se symboli- ja vakuusarvo, jota Esa-Pekka Salosen, Jukka-Pekka Sarasteen ja muiden tähtien panos toiminnassa sekä tiivis yhteistyö maan tärkeimpien säveltäjien kanssa sille toivat. Osa muusikoista on jo pitkään soittanut muissa, Avantin tapaan valtionapua saavissa orkestereissa, osa on freelancereita. Selvää on, ettei tässä tilanteessa voi vaatia samanlaista roihua kuin historian kulta-aikoina. Tarvetta vapaammalle ja joustavalle muusikkolähtöiselle toiminnalle silti yhä on.
KÄVI KONKURSSIN tai uuden ylläpitäjän kanssa miten kävi, Avanti joutuu pohtimaan uusiksi olemassaolonsa tarkoitusta ja toiminnan muotoja. Jos katsoo muita alan freelance-porukoita, niin esimerkiksi barokkiorkesterit Fibo ja Hebo ovat pystyneet luomaan profiilikkaamman konserttisarjan ja tehokkaamman varainhankinnan kuin Avanti, ja myös uuden musiikin saralla on ilmaantunut kilpailijoita.
Kyllä Avantilla on Suvisoiton ulkopuolellakin hyviä produktioita ollut, mutta niitä on vain ollut kovin harvakseltaan. Mikä estäisi oman talvisarjan rikastamista? Olisiko yhteistyöllä teatterin, tanssin ja oopperaryhmien kanssa lisää annettavaa? Mikä on taiteellinen missio ja sen suhde uusiin VOS-kriteereihin? Tässä on syvällisen kulttuuripoliittisen keskustelun paikka – ei vain orkesterin omille aktiiveille vaan koko musiikkielämälle.
