Maritta Lintunen: Stella. WSOY 2018. 314 s.
Vuonna 2018 tasokkaiden musiikkiromaanien sarjaa jatkaa Maritta Lintusen Stella. Sibelius Akatemian kasvattina ja musiikin maisterina Lintunen on viljellyt musiikillisia piirteitä aiemminkin tuotannossaan, mutta Stella rysäyttää asetelman ja kielen peittelemättä keskelle äänellistä ilmaisua.
Nuori Liisa muuttaa maalta kaupunkiin haaveenaan ryhtyä kirjailijaksi. Huoneen hän saa entiseltä oopperalaulaja Sylvi Idreniukselta, jonka vaikutuspiiriin Liisa tipahtaa kuin muovailua odottava saviköntti. Pian haaveista luovutaan ja tulevaisuuden suunnitelmat pistetään uusiksi, sillä Liisa ei vastusta tarpeeksi ponnekkaasti.
Juri on kihloissa sopraanon kanssa, ja parisuhteessa hänen osansa ”on näytellä rakastunutta. Jenni esittää itseään kuten aina”. Juri on ollut intohimoinen ja lahjakas pianistinalku, kunnes hänen äitinsä päätti, että harrastus saa jäädä ja myi perheen pianon. Näin Juri päätyi lääkäriksi ja Jennin taustakankaaksi.
Stella kuvaa ihmisten toisiinsa käyttämää valtaa ja manipulaatiota, muttei yksioikoisesti tai kärjistäen. Hahmot tekevät valintoja oman parhaan tietämyksensä mukaan, lopputulos vain on usein kaikkea muuta kuin odotettu: ”Hyvää tarkoittavan ihmisen tahto voi olla lujempi kuin sinun tahtosi.” (s. 133) Sekä Liisa että Juri joutuvat pohtimaan, kuinka tässä oikein kävi niin kuin kävi: kuka teki päätökset heidän puolestaan ja miksi?
Teoksen keskeinen musiikki on Robert Schumannin laulusarja Frauenliebe und -leben. Sarjan kahdeksan laulua on sävelletty Adelbert von Chamisson (1781–1838) runoihin, jotka kuvaavat naisen tunteita elämän suurissa käännekohdissa: ensirakkaudesta avioliiton kautta puolison kuolemaan.
Lintusen muusikon tausta näkyy ja kuuluu tekstissä. Hän osaa luoda musiikillisia kuvia ja hetkiä ilman kompurointia. Ennen kaikkea kokonaisuus on harmoniassa, vaikka kappaleet on rakennettu kerronnallisesti eri elementeistä. Rekisterit vaihtuvat tiuhaan, mutta hallitusti. Erityisesti pianonkorjaaja Rothbergin pianonkorjausvaateet soljuvat leikkisästi Jurin nyreiden sisäisten ajatusten kommentoidessa vuolasta puhetta.
Romaani on täynnä mielikuvituksellisia, runoutta läheneviä kielikuvia: ”Lahjakkuus on kuin outo, metallintuoksuinen veriryhmä. Kenen suonissa sellainen virtaa, hän on jumalien oma eikä häntä sovi pilkata.” (s. 56) Lisäksi lauseet tarjoavat hienovireisesti monimerkityksisiä tulkintalinjoja: ”Ilman vastakaikua ajatukset sammuvat ja kuoleutuvat. Sopivan kaikupohjan löytäminen on yksi vaikeimmista asioista elämässä.” (s. 68)
Liisa on vanhan oopperatähden kaikupohja, tai mikäli käytetään romaanin omaa symboliikkaa, hän on kuollessaan mustaksi aukoksi muuttunut suuri tähti, joka imee itseensä kaiken lähelleen tulevan. Vaikka kepeä Stella-operetti on koitunut lahjakkaan laulajan kohtaloksi sotavuosina, Idreniuksen vaikutus heijastuu sukupolvien päähän. Romaani kuvaa, kuinka taide kantaa yli vuosikymmenten, vaikka ketjua yrittäisi katkaista, sillä ”[ä]äniaallot ovat painaneet meihin polttomerkkinsä.” (s. 310)
Stella on puhutteleva musiikkiromaani vallasta ja valinnoista – sekä omista että muiden tekemistä. Samalla teos käsittelee lahjakkuutta ja itseilmaisun oikeutusta. Onko vain äärimmäisen lahjakkailla oikeus luovuuteen? Entä jos auktoriteetin tekemä päätös on väärä – ketä voi syyttää, vai voiko ketään?
Marissa Mehr
