Amsterdamin Kuninkaallinen Concertebouw-orkesteri vieraili Musiikkitalossa jo kolmannen kerran ja on täten siellä useimmin soittanut kansainvälinen huippuorkesteri. Yleisö voi vain kiittää tällaisesta etuoikeudesta, sillä hollantilaismuusikot tarjosivat jälleen kauden huipentuman – ainakin mitä soinnin kultivoituneisuuteen ja yhteissoiton saumattomuuteen tulee.
Sitäkin oudompaa oli, että sali ei ollut täynnä. Eastwayn järjestämässä konsertissa ei ollut ulkopuolista tukijaa, joten liput olivat hieman totuttua kalliimmat. Rocktähdet ja isot urheilutapahtumat saattavat silti maksaa saman, eikä kukaan valita. On sääli, jos sinänsä hyvä ja Suomen oloissa välttämätön subventiosysteemi kutistaa kokonaan sellaisen klassisen musiikin vierailutoiminnan, joka joutuu elämään markkinaehtoisesti.
Concertgebouw-orkesteri soitti normaalilla tasollaan ja vietteli Beethovenin neljännessä pianokonsertossa ja Brahmsin toisessa sinfoniassa sellaiseen yhtenäisen, puhtaan ja jalostuneen soinnin magiaan, jonka edessä ei voi kuin antautua. Vaikka kaikki pysyi klassisen sopusuhtaisuuden raameissa, ilman mitään pullistelua ja näytöshalua, syvyyttäkään ei puuttunut.
Tätä klassisuutta alleviivasi konsertin kapellimestari, vanhan musiikin parissa etabloitunut Philippe Herreweghe. Brahmsia voisi soittaa romanttisemmin ja muhkeammin, mutta maestron haluama kirkkaus, läpikuultavuus ja linjojen plastisuus, jota liika vibrato, raskaus ja tunnevyörytys eivät rasita, toimi siinä aivan yhtä perustellusti.
Musiikista nauttiminen edellytti kuitenkin paikoin silmien sulkemista, sillä Herreweghen lyönti näytti sekavalta suhimiselta, joka tuntui olevan ristiriidassa soivan lopputuloksen selkeyden kanssa. Muusikot tuntevat kuitenkin hänet pitkältä ajalta ja pystyvät lukemaan tulkinnan informaation – ja epäilemättä osaavat teoksen vaikka unissaan.
Tällainen puhdistettu Brahms tekee sielulle hyvää, mutta aivan oman makuni ytimeen Herreweghen tulkinta ei silti iskenyt. Pidin sitä paikoin vähän skolastisena. Orkesterin entinen ylikapellimestari Daniele Gatti, jonka piti alun perin johtaa konsertti mutta joka erotettiin käytöksensä vuoksi, tarjosi samasta sinfoniasta viime vuonna Berliinin filharmonikkojen kanssa energisemmän ja koskettavamman esityksen.
Solistina oli jälleen pianisti Yefin Bronfman, kuten myös orkesterin ensimmäisellä vierailulla Musiikkitalossa. Beethovenin neljännen konserton tulkinta ei jättänyt vastaväitteille sijaa. Järeiden virtuoositeosten parissa mainetta niittänyt Bronfman eläytyi sen intiimiin kamarimusisoinnin henkeen spontaanisti ja ilman kaunistelun makua.
Konsertin aloittaneessa Weberin Oberon-alkusoitossa muusikoiden rinnalle tuli Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin jäseniä, osana Concertgebown Side by side -projektia. Kyllähän sen soitossa kuuli, mutta ihmeellisesti perinteikäs sointi imi nuoret suomalaiset mukaansa.
Harri Kuusisaari
