FESTIVAALIKESÄ on säilyttänyt ihmeen kauan vanhan ytimensä. Klassinen kamarimusiikki valtaa pienetkin paikkakunnat muusikoiden itse suunnittelemin ohjelmin. Joskus niistä tulee vähän pienen piirin vaikutelma, mutta tottakai muusikot ottavat mukaan sellaisia kollegoitaan, jotka he tuntevat ja joiden kesken henki syttyy. 50-vuotisjuhliaan viettävä Kuhmo on oma lukunsa ex tempore -kokoonpanojen ja yllättävien yhdistelmien kirjossaan, ja samaa konseptia näkee myös muualla. Perinteistä resitaalia ei kannattaisi tässä kesätunnelmassa unohtaa, sillä normaalisesonkina se tuntuu olevan melkein henkitoreissaan.
Kansainvälisten taiteilijoiden tuojina festivaaleilla on suuri vastuu. Turun musiikkijuhlat onnistuu tänä vuonna erityisen hienolla kattauksella: Ian Bostridge , Thomas Hampson , Khatia Buniatishvili , kaksi isoa barokkivierailua, Mariinski jne. Tämä on sitä, mitä festivaaleilta odotetaan – ei kylätason pikkukivaa. Kutkuttavan uusia nimiä on myös mm. Korsholmassa. Savonlinnan La Scala -vierailu lienee suurin klassinen tuontipanostus Suomen
HELSINGIN juhlaviikkojen pitäisi huipentaa kesä, tuoda pääkaupungin koko kulttuurinen voima esiin ja tarjota energisoiva alku kaudelle, mutta tässä tehtävässä se on viime vuosina onnistunut vain osittain. Taidemusiikin rooli on kutistunut vuosi vuodelta. Tällä kertaa alan kansainvälisiä vierailuja on varsinaisena festivaaliaikana vain yksi, The English Concert. HKO:n ja RSO:n esityksiä ei oikein voi pitää festivaalitason herkkuina, koska ne tarjoavat vastaavaa läpi normaalikauden. Muuten tarjolla on mm. robottikuoroa ja sinänsä kiinnostavia kokeiluja, mutta kokonaisuus ei kovin vakuuta. Huvilakin tuntuu vähän toistavan itseään.
Tiedetään: juhlaviikot on paljon muutakin kuin musiikkitapahtuma. Minulla ei olisi mitään tasokasta monitaiteellista kaupunkifestivaalia vastaan, päinvastoin juuri Edinburghin kaltaista kulttuurien ja ihmisten kohtauspaikkaa tarvittaisiin. Siitä juhlaviikot on vielä kaukana. Tämän vuoden ohjelman huippuna ainakin itslleni on William Forsythen tanssiryhmä. Se on se substanssin taso, jolla tämän julkisen avustustason omaavan festivaalin pitäisi operoida. Kaikkiaan uuden johtajan Marko Ahtisaaren taiteellinen linja jää vielä arvoitukseksi.
TILANNE ON HÄPEÄLLINEN: Helsingistä puuttuu kokonaan sellainen kansainvälinen klassisen musiikin suurtapahtuma, joka olisi kaupungin rikkaan musiikkielämän veroinen. Erkon säätiön rahoittama ympärivuotinen orkesterivierailujen sarja on elintärkeä, mutta miksei juhlaviikkojen omia satsauksia ole enempää? Missä ovat tähtiresitaalit, joista tapahtuma oli ennen muinoin kuuluisa?
Voisiko musiikki saada juhlaviikkojen sisällä oman festivaalinsa, jolla olisi oma budjettinsa ja taiteellinen johtajansa? Mallia voisi ottaa Berliner Festspielestä, joka on jakaantunut teatterin, nykymusiikin, jazzin ja orkesterimusiikin festivaaleihin ja lisäksi pitää yllä Martin Gropius-Baun pysyvää näyttelykompleksia. Sopisiko samanlainen eriytetty malli Helsinkiin? Se voisi antaa enemmän mahdollisuuksia tuoda esiin kullekin taiteenalalle ajankohtaisia ja tärkeitä ideoita. Eikä kukaan estäisi täydentämästä ryvästä iloisella ja kaikille avoimella kaupunkitapahtumalla. Lisää rahaa tämä voisi vaatia, mutta sitähän Helsingissä näyttää olevan, kun kunnallisveroprosenttia ollaan vuosi vuodelta laskemassa.
