Salzburgin festivaalin iltapukuyleisö jännitti toissa kesänä, kun Hans Neuenfelsin ohjaama Patarouva tuli ensi-iltaan – olihan hänen 17 vuotta aiemmin ohjaamansa Lepakko kuuluisa skandaali. Helpotus: vanha radikaali oli kesyyntynyt. Piikkejä ohjauksessa silti on: Tshaikovskin oopperan yhteisö on dekadentissa tilassa, jossa vain uhkapeliluolat tarjoavat lohdun. Kumifetissit, eläinnaamiot ja naisten roikkuvat jättirinnat ovat tuttua Neuenfels-kuvastoa, ja kun pietarilaiset ylistävät pelastavaa Katariinaansa, he saavat vastaansa vain groteskin luurangon.
Kauttaaltaan tumma näyttämö saa valoa vain kreivittären makuuhuoneessa, joka on valkoinen sairaala. Ruudulla tämä ankeus ei häiritse, koska huomio on lähikuvissa. Yksilöohjauksessa on vahva jännite. Kaikki hahmot ovat kieroutuneita paitsi Liza, joka saa kuolla naiivin rakkautensa vuoksi. Brandon Jovanovich tekee Hermannista juuri niin riivatun hullun kuin pitääkin, mutta äänessä on myös herkkyyttä. Hieno roolityö, kuten myös Evgenia Muravevan kuplamaailmassa elävä, äänellisesti kirkas Liza. Peliluolan sankarit ovat demoneja puettuna ylellisiin turkkeihin. Vladislav Sulminskin Jeltski vakuuttaa muhkealla baritonillaan. Hanna Schrarzin kreivitär ei ehkä ole salaperäisin mahdollinen, mutta vanhan diivan muistelut koskettavat, ja kolmen kortin salaisuutta utelemaan tullutta Hermannia hän luulee nuoruutensa ranskalaiseksi rakastetuksi.
Mariss Jansons on levyttänyt Patarouvan pariin kertaan ennenkin, mutta nyt hän saa nautiskella Tshaikovskin kaipuun soinneista Wienin filharmonikkojen kanssa. Tulos on romanttisen hekumallinen, mutta teos antaisi mahdollisuuden tiukempaankin otteeseen. Jos haluaa Patarouvasta ohjauksellisesti inspiroivamman dvd-version, suosittelen Stephan Herheimin Amsterdamissa ohjaamaa tallennetta, jossa Tshaikovski itse on tuotu näyttämölle alter egonsa Hermannin touhuja kauhistelemaan ja omaa seksuaalisuuttaan etsimään.
Harri Kuusisaari
