Korona-ajan konserttiohjelmat ovat esitelleet turvallisten dieettiversioiden lisäksi piristäviä pistäytymisiä sinfoniakaanonin ulkopuolelle. Seuraavan kuukauden aikana kuullaan entistä enemmän myös naisten säveltämää musiikkia. Tämän lehden orkesterikalenteri listaa mm. seuraavat säveltäjät: Cecilia Damström, Helvi Leiviskä (kolme teosta) Unsuk Chin, Laura Netzel (kaksi teosta), Edith Sohlström, Kaija Saariaho, Outi Tarkiainen, Lotta Wennäkoski, Hildegard Bingeniläinen, Julia Wolfe, Anna Clyne, Joan Tower ja Sally Beamish. Eikä tässä varmaankaan ollut vielä kaikki.
Ei saldo ehkä vielä kerro mistään tasa-arvosta mutta toivottavasti kuitenkin siitä, että mielenkiintoa kaanonin rikastuttamiselle on. Naisten säveltämää musiikkia ei saada esiin sormia heristämällä ja syyllistämällä koko musiikkielämä sovinistiseksi vaan luonnollisesti teosten laadusta käsin. Jos muusikot inspiroituvat hyvästä musiikista, se välittyy myös yleisölle, ja säveltäjää halutaan soittaa ja kuulla lisää. Tämä on ainut terve perusta, eivät mitkään tasa-arvokiintiöt. Jos viimeaikainen sukupuolikeskustelu on usuttanut etsimään uutta ohjelmistoa, se on hienoa.
Uteliaisuuden lisääminen myös unohdettuja miessäveltäjiä ja muista kulttuureista tulevia tekijöitä kohtaan kulkee yksi yhteen tämän kanssa. Säveltäjien rotuun pitäisi kiinnittää yhtä lailla huomiota kuin sukupuoleenkin. Kulttuurisen avoimuuden lisääminen on tärkeintä. Uudessa musiikissa se toteutuu helpommin kuin klassikoissa, ja siinä on enemmän suuren yleisön tarttumapintaa kuin moni uskookaan. Kaanonin avartaminen lähtee tutkimisesta, löytämisestä ja uudelleenarvioinnista. Barokkibuumin yhteydessä tämä on toteutunut – valtava määrä ennestään tuntematonta ja kiehtovaa musiikkia on saatettu päivänvaloon, eikä se ole merkinnyt ollenkaan Bachista ja Händelistä luopumista. Olisiko muiden tyylien musiikin suhteen tästä opittavaa?
Wihurin Sibelius-palkinnon juuri saanut säveltäjämestari (anteeksi, menikö nerokultin puolelle?) Jukka Tiensuu ihmetteli eräässä haastattelussa, että miksi juuri klassinen musiikki nostetaan sukupuoliongelman keskiöön, kun kyse on laajemmin naisten asemasta koko yhteiskunnassa. Hän kehotti myös vilkaisemaan populaarimusiikin puolelle. Olisiko niin, että perustaltaan traditiota säilyttävä klassinen musiikkielämä on vain helppo hiekkalaatikko parantaa maailmaa, omassa kuplassa ja vapaana mutkikkaammista poliittis-yhteiskunnallisista kysymyksistä?
Taiteen todellinen vaikuttavuus politiikan arjessa lähenee nollaa.
Säveltäjä Olli Virtaperko kirjoittaa tämän lehden kolumnissaan ajankohtaisesta asiasta eli taiteilijan yhteiskunnallisesta vastuusta. Onko tiedostava teema kuten ilmastonmuutos tai tasa-arvo validiteetin edellytys ohi itse taiteen sisäisen substanssin? Oikeuttaako vasta sosiaalinen osallistuvuus ja muu välinearvollinen hyödyllisyys sen tarpeellisuuden? Onko se vaara, että tätä aktivismia voidaan valjastaa myös oman hännän nostoon? Nämä ovat tarpeellisia kysymyksiä esittää juuri nyt, sillä trendi vaikuttaa myös rahoituspäätöksiin. Katsotaan vaikka säätiöitä.
Totta kai taiteella on myös eettinen tehtävä. Mitään niin abstraktia ja jumalaista luomusta ei ole olemassakaan, ettei se samalla olisi aikansa tuote ja tulkki. Säveltäjät ovat aina kommentoineet yhteiskuntaa enemmän tai vähemmän suorasti. Kyse onkin siitä, pystyykö teos nousemaan yleispätevään merkitykseen vai latistuuko se pamfletiksi. Kunnioitan niitä taiteilijoita, jotka jaksavat olla idealisteja ja ottaa kantaa, mutta totuus lienee, että taiteen todellinen vaikuttavuus politiikan raa’assa arjessa lähenee nollaa. Eikö olisi parempi tehdä sitä, mitä osataan, eli tarjota elämyksiä, jotka antavat voimaa ja auttavat katsomaan maailmaa uusin silmin?
