Arvio: Radion sinfoniaorkesteri, Musiikkitalo 22.1.2021. Hannu Lintu, kapellimestari, Conrad Tao, piano. Stravinsky, Beethoven, Ligeti.
26-vuotias yhdysvaltalainen pianotähti Conrad Tao on saapunut tavanomaista viikkoa pidemmäksi aikaa RSO:n vieraaksi, vaikka osa konserteista yleisörajoitusten vuoksi peruttiinkin. Eilisen konsertin teosnimiä nopeasti vilkaisemalla voisi luulla, että Taolla oli hihassaan kokonaiset kolme konserttoa yhdelle illalle, kun Ludwig van Beethovenin neljättä pianokonserttoa reunustivat Igor Stravinskyn Concerto in D ja György Ligetin Concert românesc – mutta ne osoittavatkin konsertto-sanan laajemman historiallisen merkityksen, ollen molemmat omanlaisiaan konserttoja orkesterille.
Beethovenin neljäs pianokonsertto (1805–06) kantaesitettiin samaan aikaan viidennen ja kuudennen sinfonian kanssa, mutta siinä missä Kohtalonsinfoniassa voi kuulla voiton ulkoista uhkaa vastaan – maskuliinisen kamppailun arkkityypin – ja konsertto itsessään on historiallisesti korostanut solistin ja orkesterin vastakkainasettelua, kääntyy neljäs pianokonsertto sisäänpäin. Sen sijaan, että piano kamppailisi alussa orkesteria vastaan, tuntuu se pikemminkin käyvän päänsisäistä kamppailua itsensä kanssa, haaveilevan puolen ja myrskyisän tuomitsijan välillä, orkesterin toimiessa tarkkailijan ja peilin asemassa. Vastavoimaksi orkesteri muuttuu vasta toisessa osassa, mutta tappelun sijaan pianosolisti vastaa uhkaan löytämällään mielenrauhalla, ja nujertamisen sijaan finaali löytää elämänmyönteisen yhteisen suunnan, jossa pianisti valjastaa orkesterin energian surffatakseen sen aallolla.
Taon soitto oli dynaamista ja suosi portatoja ja staccatoja puromaisten sulavien virtausten sijaan. Teoksen psykologia tuli monipuolisesti näkyviin, ja toisen osan surunkin häivähdyksissä liiteli hyväksyvä tyyneys. Neljäs pianokonsertto oli syntyessään koko genreä mullistanut teos, ja sen hienouden ja kypsyyden tunnistaa yhä. Se on kuitenkin niin usein kuultavaa konserttipianistien perusohjelmistoa, että vaikka vertailussa esittäjien välillä on (joillekuille) oma viehätyksensä, olisin itse toivonut Taon tuovan mukanaan jonkin harvinaisemman kultakimpaleen.
Stravinskyn vuonna 1946 säveltämä, konsertin avannut Concerto in D jousiorkesterille kuuluu hänen keskikautensa, niin sanotun uusklassisen kauden loppupuolelle. Kaikkien osien poljennossa on kuultavissa vahvat viitteet wieniläisklassismiin, ennen kaikkea äkillisen lyhyen, hitaamman keskiosan kepeydessä, mutta muodon ja harmonian käsittely ei jätä vuosisataa epäselväksi ja viittaa myös Stravinskyn pian seuranneeseen tyylinmuutokseen. Ennen kaikkea harmonia ja musiikin mimeettinen luonne loi vallitsevaksi tunteeksi monitulkintaisen epämääräisyyden, aivan kuin sovinnaisen julkisivun takana lymyilisivät kaikki piilotetut kompleksit oikeat tarkoitusperät ja tuntemukset. Kenties vastikään päättynyt toinen maailmansota vaikutti kulissin ja kaaoksen dualismiin, olihan Šostakovitšilla samanhenkinen tapa tehdä pintatasosta muodollinen ja verhota todellinen ekspressio muihin kerroksiin.
Ligetin varhaisteoksiin kuuluva Concert românesc (1951) on valmistunut ennen säveltäjän loikkausta länteen, jossa hän vakiinnutti maineensa sukupolven johtavien modernien säveltäjien joukossa. Samoihin aikoihin valmistunut pianoteos Musica ricercata, jonka Ligeti piilotti pöytälaatikkoon, on kuin eri maailmasta, mikä viittaisi transilvanialaisen kansanmusiikin innoittamana ja sitä soveltaen tehdyn sarjan olevan myös kommunistisen Unkarin ”sallittuun muottiin” sopivaksi sävellettyä. Toisaalta Ligeti liittyy teoksella maanmiestensä Zoltán Kodályn ja Béla Bartókin joukkoon kiinnostuksessaan kansanmusiikkia kohtaan. Ensimmäiset kaksi osaa Andantino ja Allegro vivace ovat luonteeltaan vielä melko konservatiivisia, ja saavat kysymään, miksei ohjelmaan oltu vain suorilta käsin tuotu jotain myöhäisempää Ligetin mestariteosta. Kolmas Adagio ma non troppo alkoi jo bartókmaista uhkaa tarjotessaan kääntyä mielenkiintoiseksi, ja finaalin tyylikeinot – perkussiiviset iskutukset, pelimanniudessaan rouheat melodiat, staattiset hälytrillit ja hiljaisiin, nopeisiin surinoihin jakautunut jousisto enteilivät mehukkuudessaan säveltäjän tulevaisuutta.
Santeri Kaipiainen
