Arvio: Meidän festivaali, Kallio-Kuninkalan Leonora-sali 31.7.2021 klo 16 & 20.
Meidän Festivaali on (ainakin toisinaan) kutsunut juhlien keston ajaksi residenssihautomoonsa taiteilijoita, joiden työn tuloksista ovat vieraatkin päässeet jossain vaiheessa nauttimaan. Tänä vuonna yhteistyössä Suomessa asuvia ulkomaalaisia taiteilijoita tukevan Globe Art Pointin kanssa on residenssissä tehty musiikkiteatteria: brittiläisen Josephine Burtonin ohjauksessa hänen maannaisensa Hattie Naylor, ranskalainen näyttelijä-muusikko Samira Brahmia, suomeniranilainen muusikko Marouf Majidi sekä suomalaiset näyttelijä-muusikko Tuukka Leppänen ja muusikko-sovittaja Riku Kantola tarttuivat roomalaisen Vergiliuksen Aeneikseen, josta muun muassa Henry Purcell nappasi aikanaan tarinan barokkioopperaansa Dido ja Aeneas.
Lauantaina nähtiin viikon työn vielä keskeneräinen tulos, work in progress, kuten pääasiallisella esityskielellä eli englanniksi sanotaan; ohjelman mukaan teos ”tutkii nykypäivän eurooppalaista identiteettiä ja tarttuu haastaviin kysymyksiin vapaan liikkuvuuden tulevaisuudesta sekä kulttuurisen ymmärryksen tärkeydestä”. Alkutilanne oli rakennettu kiintoisasti: tapahtumapaikkana oli baari, johon yleisö oli tullut seuraamaan illan esityksiä. Yleisön kanssa rupatelleet Burton ja Naylor esittäytyivät Venukseksi ja Junoksi, ja illan ohjelmavastaavana toimi baarin emäntä Dido (Brahmia). Puolivapaalle lavalle lopulta uskaitautui laulamaan myös muukalainen Aeneas (Leppänen), kotoaan kreikkalaisten tuhoamasta Troijasta pakolaiseksi lähtenyt, joka löytää Didosta toisen kohtalontoverin. Antiikin myytistä kerrotaan häviäjän puolen kauhut.
Keskeneräisyyden huomasi lähinnä käsikirjoituksen lunttaamisesta sekä parin repliikin hiomattomasta kliseisyydestä; keskiössä ollut musiikki – niin Kantolan ja Majidin kontolla ollut taustamusiikki kuin Leppäsen ja Brahmian laulamat laulut – oli kuitenkin jo aivan upeassa kunnossa! Tekstien tulkinta ja välimerellinen fraseeraus kuulostivat aivan mahtavalta, ja soittajien taholla etenkin Kantolan suvereeni multi-instrumentalismi häikäisi. Brahmian laulama 100 Moons oli koskettavuudessaan kohokohta. Musiikin ja tarinan yhdistelmä iski lujaa pandemian teatteripuutoksessa, minkä vuoksi äkillinen ”Ja tähän asti olemme ehtineet työskennellä” –lopetus tuntui epäreilulta.
Päätöskonsertissa kohtasivat vesi ja muutos: teemana oli koko festivaalin tämän vuoden teema eli naapurissa loiskuva Tuusulanjärvi. ”Kuinka olemme onnistuneet Tuusulanjärven vaalimisessa?” kysyi Kamus-kvartetti taiteellisen johdon tervehdyksessään. Rehevöityvän järven kirkastamisesta – tai veden kiertokulun mukanaan tuovasta elämästä – voi vetää aasinsillat Matleena Nymanin soittamaan Nadia Boulanger’n nuoruudentyöhön Vers la Vie Nouvelleen (1918); nimi tarkoittaa ”uutta elämää kohti”. Ranskalainen impressionismi kuului Boulanger’nkin sävelkielessä – erityisesti Maurice Ravelin Le gibet, kenties vähemmässä määrin Claude Debussyn La cathédrale engloutie. Vaikka teos eteni Nymanin huolellisella työllä soinnillisesti varjosta valoon, oli lopussakin taustalla häilymässä veden tumma pinta.
Sally Beamish oli ottanut vaikean haasteen sovittaessaan Debussyn orkestraation taidonnäytteen La Mer pianotriolle. Etenkin ensimmäisessä osassa soitinnuksen ohuus oli liiankin läpikuultavaa tremoloja yliviljellessä ja viulun ja sellon linjojen kulkiessa oktaaveissa. Viulisti Abel Puustisen ja sellisti Anna Westerlundin soitto käynnistyi epäröivän ja varovaisen kuuloisesti (pahimman työsaran saaneen pianisti Fanny Söderströmin ollessa jämäkämmän oloinen), mutta toisessa ja kolmannessa osassa paranivat sekä sovitus että soittajien flow-tila kiitettäviksi.
Itse Tuusulanjärvikin saapui lavalle konsertin lopussa sekä äänitallenteina että fyysisesti, kun Tytti Arolan kantaesitys Tuusulanjärvi pani Kamuksen (Terhi Paldanius – Jukka Untamala – Jussi Tuhkanen – Petja Kainulainen) pumppaamaan ilmakuplia valaistuihin ja mikitettyihin vedentäyteisiin maljakkoihin. Lieneekö jousisoittajan muita helpompi hallita pumpun vedon kestoa? Kuplinnan korkeus kuulosti keskustelevan kvartetin sävelten kanssa. Arolan harmonia oli kiehtovaa ja monimuotoista, ja eri vuodenaikojakin kuvaava tunnelma paikoin sisälsi samaa ”arktista” viileyttä kuin vaikkapa Outi Tarkiaisen musiikki. Järven äänet loivat käsiteltyinä ja muunneltuinakin omaa villiä orgaanisuuttaan – polyfonian sijasta polyhydriaa? Kuulijan kannalta mahdollisin jaksoihin jakaminen, jos sellaisia oli, olisi voinut helpottaa hahmottamista, sillä nyt loppu tuntui venyvän ohi sen pisteen, että olennaiset asiat olivat jo tulleet ilmaistuiksi. Kiitokset järvelle hymyilyttivät festivaalin loppuaplodeissa.
Santeri Kaipiainen
