Kohti valoa
Pandemia vastaan kulttuuri -rintamalla on vihdoin valoa näköpiirissä, kun rajoituksia ollaan purkamassa. Koronapassi on syytä pitää silti valikoimassa keinona välttää painajaisen paluu. Turvallisuuteen ja vanhan hyvän maailman paluuseen ei voi tuudittautua. Kulttuurialalla olisi kaikesta tapahtuneesta paljon jälkipyykin paikkaa, sillä kriisi on osoittanut sen hataran aseman yhteiskunnassa ja poliitikkojen arvomaailmassa. Tulevaisuuden keskeinen asia on rahoitus, jonka muutostarpeita pohditaan tämän lehden artikkelissa. Mutta ymmärrän, jos nyt kurkku on täynnä poliittista purnausta, ja halutaan päästä vihdoin itse asiaan. Miten yleisö saadaan takaisin? Ohjelmistoa keventämällä kaivetaan hiekkaa jalkojen alta. Toisaalta koetun trauman käsittely velvollisuuden vuoksi ei sekään vaikuta kovin houkuttelevalta – siihenkin on löydyttävä sisäinen sanomisen pakko. Luotetaan siis taiteilijoiden intohimoon ja luovuuteen viedä asioita eteenpäin.
Omasta alkusyksyn ohjelmastani jäi mieleen muutama kohokohta. 1900-luvun musiikin kulttiteoksen, Stravinskyn Kevätuhrin kuuleminen Berliinissä alkuperäissoittimin ja historiallisesti informoituna esityksenä vakuutti jälleen kerran siitä, että klassikkojen raikastaminen juurille menemällä avaa tottumuksen painolastista korvat ja silmät niiden perimmäisille arvoille. Vain viikkoa aiemmin Suomalainen barokkiorkesteri FIBO teki saman Sibeliuksen parissa esittämällä Lemminkäis-sarjan kantaesityksen soittimistolla. Vihoinkin! Sibelius on muuten tutkittu läpikotaisin jokaista luonnosraaputusta myöten, mutta miksi näin oleellinen asia sävellysajan esityskäytännöstä on jäänyt orkestereilta syrjään? En sano, että se on ainut oikea tie, mutta sitä kautta voi saada inspiraatiota tulkintojen uudelleenarviointeihin.
Musikfest Berlin -tapahtuman ohjelmasuunnittelu pani miettimään myös konserttien rakennetta, ja samaa on voinut pohtia Suomessa koko pandemian ajan. Puolentoista tunnin tiiviit ja eheän dramaturgian mukaan rakennetut ohjelmat voivat tarjota intensiivisemmän elämyksen kuin väliajan rikkomat. Kaikki kunnia sosiaaliselle kanssakäymiselle, mutta voisiko sen roolin antaa konserttien etkoille ja jatkoille? Dramaturgiaa luo uuden musiikin ja klassikkojen välinen keskustelu, ja Suomessa siinä on päästy pidemmälle kuin monessa muussa, konservatiivisemmassa maassa. Mutta dialogin olisi ulotuttava myös periodi- ja sinfoniaorkesterien, uuden musiikin kokoonpanojen ja resitaalien väliseksi, eikä musiikkiteatterin ja visuaalisuuden rikastuttavaa vaikutusta tulevaisuudessa voine välttää. Antavatko Suomen musiikkielämän laitoskeskeiset rakenteet periksi diversiteetille?
Alkusyksyn musiikkiteatterista suurimman vaikutuksen teki Savoy-teatterin West Side Story. Niinkin yksinkertainen idea kuin esittäjäkunnan kansainvälisyys ja monikulttuurisuus auttoi tuomaan rasismin vastaista tematiikkaa uudelle tasolle: vihoittelevat jengit eivät olekaan yhtenäisiä vaan eri etnisistä taustoista tulevia, ja myös sukupuolirajoja on liu’utettu. Mukana oli useita suomalaisia maahanmuuttajataustaisia esiintyjiä, ja tässä oli selvä haaste muille viedä eteenpäin heidän sitouttamistaan aktiivisemmaksi osaksi kulttuurielämää. Heille on annettava parempi mahdollisuus tuoda myös omaa kulttuuriaan esiin. On avautumisen aika.
