Karita Mattila on taiteilija, jota joko rakastaa ehdoitta tai jonka kohdalla joutuu esittämään varauksia. Itse olen kokenut, että hän on parhaimmillaan silloin, kun hän saa asettaa rönsyilevän temperamenttinsa tiettyyn kuosiin, jonka kautta hän pääsee kanavoimaan energiansa roolin tai musiikin palvelukseen. Roolien inhimillistäjänä hänellä on paljon annettavaa, ja hyvän ohjaajan käsissä myös hänen diivaluonteensa näyttäytyy sisäisenä karismana eikä vain elkeinä.
Toisaalta olen ollut huomaavinani, että mitä enemmän mukaan tulee glamouria ja näytöshalua, tietynlaista show-Karitaa, sitä enemmän kuvaan astuu myös maneereja, äänellisiä ongelmia ja tyylillisiä huteja. Nämä kulminoituivat Fever-jazzkonsertissa Tampereella 15 vuotta sitten.
Tämän vuoksi astelin hieman peloissani Kansallisoopperan Koko Karita -esitykseen, jonka jälkipuoli koostui iskelmistä ja musikaalinumeroista. Ensimmäinen puolisko meni vakavan taiteen parissa Mattilan tulkitessa Poulencin monologioopperaa Ihmisen ääni, La voix humaine.
Onneksi kokonaisuus oli nyt eheämpi, tyylillisistä ääripäistä huolimatta. Asioita tuntui yhdistävän Mattilan elämässään kokema suuri muutos: avioero. Se toi esityksiin omakohtaisuuden tunnetta.
Todellakin: Ihmisen ääni kertoo särkyneestä ihmissuhteesta, jonka draama välittyy yksinäisen naisen puhelun kautta. Kevyellä puolella mottolauluiksi valikoituvat itsellisen naisen tuntoja kuvaavat Itke en lemmen tähden, Mä oon mikä oon ja Kielletyt leikit. Samaan aikaan diivaa ympäröi koko shown ajan komeiden miestanssijoiden joukko lohtua antamassa. Firttiä riitti, ja alkupuolen ahdistaville ihmissuhdehuolille annettiin piut paut.
Toisaalta voi sanoa, että Paula Koivuniemi tekee tämän kaiken vielä uskottavammin ja koskettavammin, eikä muutos kabaree- ja Broadway-laulajaksikaan ollut aina kovin luonteva – viskinkarheaa elämänmakua kun ei tulkintoihin saa pelkästään ääntä painamalla ja värisyttämällä. Oopperalaulajan tekniikalla se tuntuu usein vain siltä, kun intonaatio ja sointi menisivät pieleen.
Ei silti voi sanoa, etteikö 61-vuotias Mattila olisi fyysisesti hyvässä kunnossa ja etteikö hänessä olisi yhä lavaenergiaa ja muuntumiskykyä. Ja mikä parasta, nyt mukaan oli tullut myös enemmän huumoria ia itseironiaa – se puuttui taannoisessa Feverissä. Laulajatar nautti saadessaan vaihdella pukuja ja keimailla aistillisesti, ja totta kai tällainen uppoaa myös suureen osaan yleisöstä.
Omakohtainen ilmaisun aitous oli koettavissa myös Poulencin Ihmisen äänessä Kuulijan oli helppoa saada se illuusio, että tulkki on itsekin kokenut jotain vastaavaa. Oopperassa nainen odottaa puhelua hänet jättäneeltä mieheltä, mutta jatkuvat väärät puhelut ja kontaktiongelmat häiritsevät yhteyttä. Nainen yrittää vaivoin peittää ahdistustaan tyhjänpäiväiseen puhumiseen, kunnes totuus käy ilmi: mies on toisessa suhteessa.
Poulenc on kuvannut psykodraamaa mestarillisesti: orkesterin katkonaiset räjähdykset vuorottelevat naisen osuuksien kanssa, ja kommunikaatio ajautuu koko ajan karille. Mattilalla oli vaikeuksia saada puhelaulumaisia osuuksia kantamaan, eikä Cocteaun ranskankielinen teksti aina purrut niin kuin parhaissa esityksissä. Keskittyminen kuitenkin palkitsi, ja Mattila tavoitti hyvin pinnanalaisen hermostuneisuuden sortumatta neuroottisuuteen.
Hän tuntui koko ajan uskovan, itseään pettäen tai tosissaan, että suhde onnistuu, ja se ilmeni yhä laajakaarisemmissa melodioissa, huipentuen lopun tunteikkaaseen aariajaksoon. Mattilan hahmoonsa valama elämänusko vain lisäsi kertomuksen koskettavuutta.
Jussi Nikkilän ohjaus jakaantui kahtia; lavalle ja elokuvaosuuteen, joka toi esiin kolmiodraaman koko realismissaan. Mattilan ja näyttelijä Tommi Korpelan välinen mykkä jännite oli käsinkosketeltavaa. Jokainen ele puhui tavalla, jota oopperassa harvoin näkee. Nikkilä oli tuonut mukaan myös kolmannen osapuolen, jota näytteli Kristiina Halttu.
Lavaosuus päättyy siihen, kun tapahtumapaikan, ylellisen asunnon olohuoneen ovi aukeaa – meille ei kerrota, kukan sieltä saapuu. Filmiosuus puolestaan päättyy siihen, kun Haltun toinen nainen löytää Mattilan makaamasta lattialla tiedottomana. Oliko hän vain ottanut yliannoksen unilääkettä, kuten libreton mukaan tapahtuu, vai oli itsemurha jo onnistunut?
Dalia Stasevskan johtama orkesteri oli täysillä mukana musiikin hajottavissa ja kokoavissa voimissa. Siinä soivat kaikki tarinan taustat ja ahdistunut, poukkoileva mielenmaisema. Lopun show-osuudessa Stasevska sai solistin seuraamisessa tehdä täysillä töitä, sillä orkesteri oli sijoitettu lavalle, eikä sinne tänne liikkuvalla Mattilalla ollut aina näköyhteyttä siihen.
Hyvin kaikki silti onnistui, Itke en lemmen tähden -laulun taitavia kiihdytyksiä myöten. Kansallisoopperan kuoron ja tanssijaryhmän osuus jäi vähän kursoriseksi. Joskus tuli se olo, että pääasia oli saada lavalle jotain väkeä.
Harri Kuusisaari
Poulenc on suosikkisäveltäjiäni ja Cocteau ihailemani taiteilija. ”Ihmisen äänen” rooli istuu Mattilalle hyvin. Olisipa työ tullut tehtyä ja tallennettua kymmenen-viidentoista vuoden takaisin ääniresurssein. Mattilan julkinen yksityiselämä Twitter-tempauksineen vertautuu luonnollisesti roolihenkilön epätoivoon; teos on lyyris-traaginen, painopiste traagisessa.
Kansallisoopperan uudessa tuotannossa on häiritsevä dramaturginen piirre. Ohjaaja Jussi Nikkilä on jakanut näyttämön kahtia, alaosassa tapahtuu oopperan esitys, yläosassa kulkee varta vasten tehty filmi, joka kuvittaa ja taustoittaa monologin henkilöhistoriaa, teoksen tapahtumaketjua.
Näin vähäinen luottamus libreton kirjoittajan ja säveltäjän työhön sekä näyttämöteoksen katsojaan ja kokijaan on absurdia. Ei loistava ooppera ja näkemyksellinen ohjaus tarvitse samanaikaista selkokielistä selittelyä miten ooppera tulisi ymmärtää, motiivien, syiden ja taustojen esittelyä. Alkuperäisten tekijöiden tarkoittama draaman kaari ja teoksen lumoava salaperäisyys ja myös yllätys katoaa.
Illan viihdepuolisko todistaa miten halpaa voi kimallus olla, miten ohuita Mattilan ääni ja tulkinnat.