Karita Mattila yrittää ja yrittää mutta ei tahdo saada kunnon kontaktia ex-rakkaaseensa monologioopperassa Ihmisen ääni. ©Heikki Tuuli Karita Mattila on taiteilija, jota joko rakastaa ehdoitta tai jonka kohdalla joutuu esittämään varauksia. Itse olen kokenut, että hän on parhaimmillaan silloin, kun hän saa asettaa rönsyilevän temperamenttinsa tiettyyn...
Jatka lukemista tilaajana – kulttuurin parhaat tarinat odottavat sinua!
Poulenc on suosikkisäveltäjiäni ja Cocteau ihailemani taiteilija. ”Ihmisen äänen” rooli istuu Mattilalle hyvin. Olisipa työ tullut tehtyä ja tallennettua kymmenen-viidentoista vuoden takaisin ääniresurssein. Mattilan julkinen yksityiselämä Twitter-tempauksineen vertautuu luonnollisesti roolihenkilön epätoivoon; teos on lyyris-traaginen, painopiste traagisessa.
Kansallisoopperan uudessa tuotannossa on häiritsevä dramaturginen piirre. Ohjaaja Jussi Nikkilä on jakanut näyttämön kahtia, alaosassa tapahtuu oopperan esitys, yläosassa kulkee varta vasten tehty filmi, joka kuvittaa ja taustoittaa monologin henkilöhistoriaa, teoksen tapahtumaketjua.
Näin vähäinen luottamus libreton kirjoittajan ja säveltäjän työhön sekä näyttämöteoksen katsojaan ja kokijaan on absurdia. Ei loistava ooppera ja näkemyksellinen ohjaus tarvitse samanaikaista selkokielistä selittelyä miten ooppera tulisi ymmärtää, motiivien, syiden ja taustojen esittelyä. Alkuperäisten tekijöiden tarkoittama draaman kaari ja teoksen lumoava salaperäisyys ja myös yllätys katoaa.
Illan viihdepuolisko todistaa miten halpaa voi kimallus olla, miten ohuita Mattilan ääni ja tulkinnat.