Tanssija ja koreografi Ruth Matso (1931–2020) sekä säveltäjä Usko Meriläinen (1930–2004) olivat vuosikymmenien ajan keskeinen osa tamperelaista kulttuurielämää. Kumpikin teki omalla alallaan huomattavan elämäntyön, mutta omien työsarkojensa lisäksi he muodostivat myös tiiviin, hienosti toisiaan täydentäneen työparin.
Pitkän uran Tampereen kulttuurielämässä tehnyt, muun muassa 21 vuotta Tampere Filharmonian intendenttinä toiminut Maritta Hirvonen on nyt tuonut Matson ja Meriläisen elämäntarinat yksien kansien sisään kaksoiselämäkerrassaan Aikaviivoja, rakkautta (2022). Jos joskus niin juuri tässä ajatus kahden elämäkerran sitomisesta yhteen tuntuu luontevalta.
Kirjan rakenne on selkeä. Nuoruudenvaiheessa kahta taiteilijaa kuvataan ensin erikseen, kumpaakin omassa ympäristössään, mutta jo 1940-luvun lopulla heidän tarinansa solmiutuvat yhteen kauniin rakkaustarinan muodossa. Jatkossa kuvauksessa vuorottelevat heidän omat ja yhteiset osuutensa aina tilanteen mukaan – kunnes Meriläisen kuoltua jää 57 vuoden yhteisen elämän jälkeen jäljelle vain toinen.
Hirvonen lähestyy kohteitaan mutkattoman lämminhenkisesti, enemmän heidät tunteneena ystävänä kuin ulkopuolisena tutkijana. Ruth Matso on johdonmukaisesti Ruti, niin kuin häntä ystäväpiirissä kutsuttiin, ja Meriläinen on Usko. Varsinaisia kielteisiä kommentteja kummankaan toiminnasta tai persoonasta ei nouse esiin.
Hirvonen tuo esiin kahden taiteilijan erilaiset taustat ja luonteet. Matso on pirskahtelevan eloisa juutalaistaustainen tanssija ja koreografi, joka jättää merkittävän jäljen tamperelaiseen tanssitaiteeseen. Jäyhän leppoisa Meriläinen puolestaan kirjoittaa yhden keskeisistä luvuista Suomen sodanjälkeisen modernismin historiaan, ja hänen osuuksiaan lukiessaan tulee monesti mieleen, että tämän hienon säveltäjän musiikkia soisi kuulevansa useamminkin.
Kirjassa kuvaillaan myös Matson ja Meriläisen yhteisiä tanssiteoksia, joissa korostui kahden taiteilijan lähes symbioottinen yhteistyö. Meriläisen osuudessa tuodaan lisäksi esiin hänen työnsä Suomen Säveltäjät ry:n pitkäaikaisena puheenjohtajana sekä Tampere Biennale -nykymusiikkifestivaalin perustajana ja alkuvaiheen taiteellisena johtajana.
Kirja ei jää vain kahden päähenkilönsä varaan, sillä siinä maalautuu esiin myös kuva siitä ympäristöstä, jossa Matso ja Meriläinen työtään tekivät. Mukana on monia eri taidelajien edustajia, joista Meriläinen tuntuu saaneen parhaan yhteyden kuvataiteilijoihin. Tamperelaisen kulttuurielämän lähihistoria elää monin tavoin kerronnassa, usein asiat kokeneiden ihmisten muisteluina, jollaiset helposti unohtuvat virallisista historioista.
Meriläisen musiikkia ja sen kehitystä kirjassa ei juurikaan analysoida. Se nousee esiin lähinnä lehtikritiikkien sekä kollegoiden ja muusikoiden kommenttien kautta, usein teoslajien mukaisesti ryhmiteltynä. Jonkinlainen kokoava hahmotus olisi kuitenkin ollut paikallaan.
Hirvonen kirjoittaa sinänsä sujuvasti ja selkeästi, usein tunnelmia kauniisti kuvaillen. Kirja olisi kuitenkin ansainnut aktiivisempaa kustannustoimittajaa. Nyt teksti jää usein hyvinkin lyhyine, tyhjien välien erottamine kappaleineen sirpaleiseksi ja katkeilevaksi. Asioiden poukkoileva aikajärjestys saa välillä lukijan hämmentymään, ja sellaisiakaan perustietoja kuin päähenkilöiden kuolinpäiviä ei kirjassa mainita.
Kyseessä on muistelmanomainen teos, joten lähdeviitteitä ei tekstissä ole. Lähdeluettelossa mainitaan vain painetut lähteet, mutta kun kirja perustuu suurelta osin taiteilijat tunteneiden ihmisten muisteluihin, olisi nekin voinut mainita lähdeluettelossa. Nyt ei käy aina ilmi, ovatko kommentit olleet suullisia tai esimerkiksi lehtiartikkeleista poimittuja.
Puutteineenkin kirja tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen tamperelaiseen kulttuuriseen lähihistoriaan. Oman kirjansa Ruth Matso ja Usko Meriläinen ovat joka tapauksessa ansainneet.
Kimmo Korhonen
