Benjamin Brittenin ooppera Kuovijoki Urkuyö ja aaria -festivaaalilla
Urkuyö ja aaria -festivaali ja samalla koko kesäkausi saivat syvästi palkitsevan taiteellisen päätöksensä Espoon tuomiokirkossa, kun Benjamin Brittenin kouraiseva Kuovijoki, op. 71 (Curlew River,1964) sai kaksi esitystään. Aleksi Barrièren puhuttelevan ohjauksen puitteissa saatiin kokea musiikkiteatteria sen hienoimissa sävyissä. Produktio tuntui kasvavan orgaanisesti myöhäiskesän hämärän pysähtyneisyydestä vaikuttavaksi matkaksi surun ja menetyksen teemoihin – niin yksityisessä kuin yhteisöllisessäkin mielessä – tarkastellen erilaisia selviytymiskeinojamme vailla pintapuolista sentimentaalisuutta.
Kuovijoki sai kantaesityksensä 13 kesäkuuta 1964 Orfordin kirkossa Englannin Suffolkissa English Opera Groupin esittämänä. Teos on ensimmäinen Brittenin kolmesta kirkkoparaabelista, ja sitä voidaan pitää hänen myöhäisen kauden tyylillisenä etiäisenä. Kuovijoessa säveltäjä ja hänen libretistinsä William Plomer punovat yhteen kaksi varsin erilaista mutta toisiinsa kauniisti lomittuvaa traditiota. Taustalla häämöttävät yhtäällä keskiaikaiset englantilaiset mysteerinäytelmät, joita oli julkaistu ajanmukaisina laitoksina 1950-luvulla, sekä toisaalla keskiajan japanin no-teatteria edustava Juro Motomasan näytelmä Sumidagawa, jonka Britten näki kaukoidän kiertuematkallaan vuonna 1956. Näiden pohjalta syntyi keskittyneen intensiivinen näyttämörituaali.
On taiteellisesti merkillepantavaa, kuinka Brittenin onnistui säilyttää partituurissaan riittävä etäisyys valitsemiinsa esikuviin. Niinpä Kuovijoesta kasvoi – ainakin oman aikansa mittapuulla – omintakeinen musiikkiteatterin ilmentymä, jossa ei kuulla näennäisen imitaation kaikuja. Jaetussa intiimiydessään teos on varsin toisenlainen kuin Brittenin monet laaja-alaiset uskonnollislähtöiset teokset, kuten hieman aiemmin valmistunut War Requiem, op. 66 (1961-62), jossa katolisen kuolinmessun sanat kietoutuvat Wilfred Owenin runojen säkeisiin.
Kuovijoen tarina kerrotaan neljän päähenkilön voimin. No-teatterin ja miksei länsimaisiakin näyttämöperinteitä mukaillen kaikissa rooleissa laulavat miehet, olipa sitten kyse apotista (basso, joka toimii myös kertojana), hullusta naisesta (tenori), lautturista tai vaeltajasta (baritonit). Näiden rinnalla kuullaan pyhiinvaeltajien kuoron kolmea tenoria, kolmea baritonia ja kahta bassoa, kuolleen pojan henkeä ilmentävää lapsiääntä sekä melko epätavanomaista soitinseptettiä, johon kuuluvat huilu, käyrätorvi, alttoviulu, kontrabasso, harppu, lyömäsoittimet ja urut. Koska teos on rakennettu näytelmäksi näytelmässä, koko esittäjistö saapuu lavalle ja poistuu sieltä kulkueena laulaen Te lucis ante terminum -hymniä.
Vaikka Kuovijoen esittäjistöön kuuluu parikymmenpäinen soittaja- ja laulajajoukko, joille kirjoitettu heterofoninen musiikki on usein sangen kompleksista, Britten halusi teosta esitettävän ilman kapellimestaria. Tällä säveltäjä halusi painottaa teoksen yhteisöllistä ydintä, joka edellytttää kakilta sen esittäjiltä huomattavaa reaktioherkkyyttä ja vastavuoroisuuden taitoa parhaassa kamarimusisoinnin hengessä.
Akustisessa mielessä tämä tuo musiikkiin tiettyä ajallista joustavuutta, jonka hienoiset vaihesiirrot istuvat sinällään saumattomasti kaikuisaan kirkkotilaan. Jotta ensemble saadaan pysymään riittävästi kasassa, Britten käyttää partituurissaan toistuvasti melko lailla nimensä mukaista ”kuovimerkkiä” markkeeraamaan kohtia, joissa esittäjien tulee hakeutua jälleen yhteen toistensa ja erityisesti liidaavan alttoviulistin avustuksella.
Mitä itse musiikkiin tulee, suoria viittauksia no-traditioon ei teoksessa varsinaisesti ole, vaikkakin jotkut piirteet Brittenin tavassa kirjoittaa soitinyhtyeellä – varsinkin huilulle, harpulle ja uruille – voidaankin takauttaa muuntyyppisiin japanilaisiin musiikkiperinteisiin. Pääpiirteissään soittimelliset tekniikat ovat kuitenkin korostuneesti länsimaisia, kuten vaikkapa Brittenin tapa liittää tiettyjä soittimia tiettyihin henkilöhahmoihin; huilu hulluun naiseen, käyrätorvi lautturiin. Rumpuja säveltäjä käyttää rituaalinomaisesti kuuluttamaan laulajien sisääntuloja jossain määrin samaan tapaan kuin Igor Stravinsky omassa modernissa mysteerinäytelmässään The Flood (1961-62).
Kirjoittaessaan lauluäänille Britten ammentaa omasta elinikäisestä kokemuksestaan niin oopperan kuin kuoromusiikinkin parissa suodattaen näistä esiin hienostuneen ekspressiivisen tyylinsä. Sooloäänet ja kuoro lomittuvat usein teleskooppimaisesti yhteeen vahvistaen mielikuvaa munkkiveljistä teoksen esittäjinä; perinnettä jota ei ollut saanut harjoittaa Englannin kirkoissa sitten keskiajan.
Ehkäpä kaikkein huomiotaherättävin piirre Kuovijoessa liittyy ajan kokemukseen. Teatterin virta on varsin verkkainen – kuin joessa itsessään – mikä liittää teoksen joiltain osin sellaisiin 1960-luvun musiikillisiin tutkielmiin, joita kuullaan esimerkiksi Terry Rileyn ja Steve Reichin tai vaikkapa Karlheinz Stockhausenin tuon ajan tuotannossa. Brittenin oman tuotannon puitteissa Kuovijoesta nähdään avautuvan kehityksellinen polku, jonka huipentumana pidetään tämän viimeistä oopperaa Kuolema Venetsiassa (Death in Venice, 1970-73).
Plomerin libretto sijoittuu keskijan Itä-Anglian suomaille kuvitteellisen Kuovijoen äärelle, jonka maisemissa tapahtumat etenevät kristillisen paraabelin lailla. Lautturi on lähdössä kuljettamaan pyhiinvaeltajien joukkoa vastarannan pyhäkössä pidettävään muistojumalanpalvelukseen, kun vaeltaja saapuu paikalle ja pyytää päästä liittymään seuraan. Juuri kun tämä on astunut veneeseen, hullu nainen ilmestyy rannalle etsien poikaansa, joka on kadonnut vuotta aiemmin. Hänkin mielii mukaan jokea ylittämään, mutta lautturi ei mielellään laskisi häntä veneeseensä. Vaeltaja ja hänen kanssamatkustajansa saavat kuitenkin lautturin muuttamaan mielensä, ja murheen murtama nainen saa luvan astua veneeseen.
Joenylityksen aikana lautturi kertoo pyhäkön tarinan. Se on pystytetty hautapaikaksi nuorelle pojalle, joka oli ryöstetty kodistaan Mustavuorilta ja jonka julma isäntä oli hylännyt joentörmälle vuosi sitten. Sairas poika oli pyytänyt jokirannan asukkaita hautaamaan hänet kappelin vierustalle. Sittemmin on uskottu, että haudalla lepää erityinen armo, jonka voimasta niin ruumiilliset kuin henkisetkin sairaudet paranevat.
Kun matkalaisille alkaa kirkastua että kuollut lapsi on hullun naisen kadonnut poika, seurueen psykodynamiikassa tapahtuu perustavanlaatuinen muutos. Naisen pukiessa surunsa runon säkeisiin muu seurue – vaeltajan myötätuntoista esimerkkiä seuraten – luopuu pilkastaan tuntien sääliä tämän surua kohtaan. Jopa koppavan lautturin valtaa liikutus, ja yhdessä he kaikki saattavat naisen pyhäkölle, jossa tämä lausuu rukouksensa miesjoukon säestämänä. Pojan ääni vastaa rukoukseen lohduttaen surevaa äitiä varmuudella siitä, että he löytävät toisensa jälleen taivaassa. Musiikki huipentuu yhteiseen aameneen, jota seuraa siirtymä takaisin ”munkkitodellisuuteen” ja päätöskulkue.
Espoon tuomiokirkon produktio vangitsi Kuovijoen olemuksen kaikessa sen erinomaisessa moni-ilmeisyydessä – kuten myös sen perimmäisesssä yksinkertaisuudessa. Kiitokset ansaitsevat niin koko esittäjäjoukko kuin tuotantotiimikin, joiden ammattitaito ja omistautuneisuus oli käsinkosketeltavaa.
Tenori Tuomas Katajalan tulkinta hullusta naisen surusta oli mitä vaikuttavin sekä musiikillisesti että psykologisesti, eläen vahvasti Barrièren ohjauksen ydintä; henkilökohtaisen menetyksen syvyyttä peilattuna kollektiiviseen kokemukseen. Jälkimmäiselle on kuitenkin yhtä lailla paikkansa, kuten baritoni Aarne Pelkosen ja baritoni Arttu Katajan upeasti laulamien vaeltajan ja lautturin henkinen kasvu osoittaa
Matti Turusen apotin oivallisesessa johdatuksessa kuorolaistet, tenorit Martti Anttila, Jarno Lehtola ja Joonas-Ville Hietaniemi, baritonit, Juhani Vesikkala, Greggory Haueter ja Janne Helekorpi sekä bassot Antti Villberg ja Riku Laurikka heittäytyivät monisäikeisten vokaaliosuuksiensa virtaan ansiokkaan sulavasti ja ketterästi. Näyttämöllisesti heistä saattoi aistia asiaankuuluvaa veljellisyyttä sekä hienovireistä reaktiivisuutta suhteessa päähenkilöiden psykologiaan, kuten musiikin ja ohjauksen teräväkatseinen draamallinen sosiologia edellyttääkin.
Antti Tikkasen alttoviulun luotsaama soitinyhtyä, Kaisa Kortelainen, huilu, Erno Toikka, käyrätorvi, Tuomo Matero, kontrabasso, Katri Tikka, harppu, Heikki Parviainen, löymäsoittimet ja Petteri Pitko, urut, taituroi Brittenin huikean partituurin parissa täysimittaisen virtuosisesti kaikkia kamarimusisoinnin hyveitä ilmentäen. Kaikuistasta tilasta huolimatta septetin tylskentely oli rytmisesti viimeisen päälle koordinoitua ja taiten balansoitua.
Paraabelin huipulla lyhyen mutta korvaamattoman tärkeän panoksensa kuolleen pojan hengen äänelle ja näyttämölliselle ilmentymälle antaneet Onerva Merikanto ja Otava Merikanto olivat kerrassaan mieleenpainuva kaksikko.
Barrièren, Étienne Exbrayatin ja Lucia Schmidtin yhteistyönä syntynyt vangitsevia videoprojektioita, herkkää valaistusta ja asianmukaisen vähäeleistä puvustusta yhdistävä näyttämöllepano pohjautui vahvaan näkemykseen sulautuen orgaanisesti esityspaikkansa aikaan ja tilaan. Kokonaisuus kumpusi suoraan musiikista – sitä liioittelematta tai siloittelematta – pitäytyen viisasti sopivan etäällä monista partituuriin ympätyistä kantaesitysproduktion pikkutarkoista näyttämöllisistä yksityiskohdista, jotka eivät kaikkinensa ole ehkä kestäneet aikaa yhtä hyvin. Niinpä lopputulos onnistuikin tavoittamaan sekä Brittenin teoksen hengen että oman aikamme muotokielen. Henkilökohtaisen ja kollektiivisen surun tutkielmana tämä Kuovijoki virtaa muistin ja sielun sopukoissa vielä monet monituiset hetket.
Jari Kallio
