Suomen ainoan kahden kaupungin omistaman orkesterin Kymi Sinfoniettan toimintamuoto on nykyisellään tulossa tiensä päähän. Kouvolan kaupunki haluaa irtautua vuonna 2026 päättyvästä sopimuksesta ja lopettaa orkesterin avustamisen. Lopullisen päätöksen tekee kaupunginvaltuusto marraskuussa. Säästöä talousvajeen parissa kamppailevalle Kouvolalle kertyy 580 000 € vuodessa. Kotka on luvannut pitää orkesterin hengissä, mutta ilman toiminnan supistuksia tuskin selvitään. Leikkausten edessä Kouvolassa ovat myös mm. musiikkiopisto ja teatteri. Vaikka ymmärtäisikin kaupungin ongelmat, voi (Muusikkojen liiton kannanottoa lainaten) sanoa, että Titanicillakin soitti orkesteri viimeiseen asti ennen uppoamista. Se loi toivoa.
Maaseutu tyhjenee, ja Suomi jakautuu voittajiin ja häviäjiin. Kaupungilta olisi selkeä viesti halustaan pysyä pinnalla, jos se pitäisi kiinni kulttuuristaan. Se on mainetekijä, joka vaikuttaa esimerkiksi muuttohaluihin tai yritysten investointipäätöksiin. Uskon silti, että tulevaisuudessa kulttuuripalvelujen uudelleen organisointi on edessä eri puolilla maata. Silloin Kymi Sinfoniettan tapainen eri tahojen osakeyhtiömalli tai muuten tiiviimpi yhteistyö ja kierrätys tulevat taas pöydälle yhtenä ratkaisuvaihtoehtona. Sekin on parempi kuin laittaa pillit pussiin.
Se, mitä pienten paikkakuntien puhdin lopahtaminen merkitsee, on nähty puhallinsoiton harrastuksessa. Aiemmin joka kylällä oli soittokunta. Nyt on enää musiikkiopisto pahimmillaan sadan kilometrin päässä, eikä vanhemmilla harrastajilla ole sinne asiaa. Puhallinorkesterien, kuorojen ja muun musiikkiharrastuksen merkitys sosiaalisen kanssakäymisen foorumina ja elämänlaadun parantajana on todistettu monin tutkimuksin. Moni näistä ryhmistä toimii kansalais- ja työväenopistojen piirissä. Nyt hallitus on leikkaamassa vapaan sivistystyön avustuksia. Näillä säästöillä ei mitään vajeita kurota umpeen, mutta kylläkin onnistutaan passivoimaan ihmisiä entisestään. Tulos näkyy mielenterveyden ongelmissa, ja lasku sen kun kasvaa.
Tässä lehdessä käsitellään suomalaisen puhallinsoiton tilaa. Ammattiopiskelijoiden määrä laskee, ja ulkomaalaiset valloittavat orkesteripaikat. Alan professorit selittävät, että kyse on globalisaation tuomasta kilpailusta ja tason noususta, eivätkä suomalaiset ole välttämättä sen huonompia kuin ennenkään. Vaikka näin olisikin, harrastuksen juuritason kaventumista ei kukaan voi kiistää. Artikkelissa esitetään hyviä toimenpide-ehdotuksia: puhallinakatemia ja valtakunnalliset nuoriso-orkesterit on saatava käyntiin, harrastusta on nivottava osaksi koululaitosta, ja yhteissoittoa musiikkiopistoissa on entisestään tehostettava. Nyt vain toimenpiteisiin.
Jos maakuntien Suomella on ongelmia kulttuurin ylläpidossa, miten on lippulaiva Helsingin laita?
Helsingillä on erityisvastuu kulttuurielämän moninaisuuden vaalimisessa.
Vuoteen 2025 ulottuvassa kaupunkistrategiassa taide ja kulttuuri on juhlavasti nimetty yhdeksi painopistealueeksi, ja sen sen rooli yhdenvertaisuuden, kansainvälisyyden ja houkuttelevuuden lisäämisessä tunnustetaan. Miten tämä näkyy esimerkiksi vapaiden ryhmien avustuksissa? Tuskin mitenkään. Moni niistä elää alirahoituksen kierteessä, vaikka mukana on valtakunnallisesti ainutlaatuisia toimijoita kuten barokkiorkesterit ja tanssiryhmät. Luonnollinen dynamiikka kokoaa vapaita taiteilijoita aina suuriin kaupunkeihin, ja siksi Helsingillä on erityisvastuu kulttuurielämän moninaisuuden vaalimisessa. Nyt se näkyy tavoitteissa ja julkilausumissa, mutta ei niinkään käytännössä. Sekään ei lohduta, että vielä huonommin leiviskänsä hoitavat Espoo ja Vantaa.
Harri Kuusisaari
