Berliinin Filharmonia täytti viime viikolla 60 vuotta. Se on sikäli huomionarvoinen asia, että se on ensimmäinen ns. viinitarhamallinen sali, jossa orkesteri on yleisön keskellä – ja se on edelleen niistä paras kokoluokassaan ja ainoita, joissa jokaiselle paikalle, myös taakse ja ylös, kuuluu hyvin.
Mistä tämä voi johtua? Arkkitehti Hans Scharounin suuresta neroudesta, jonka tasolle useimmat seuraajat eivät ole päässeet? Asiaa voi ihmetellä senkin vuoksi, että akustisen suunnittelun käytössä on nyt paljon kehittyneempiä digitaalisen mallintamisen keinoja kuin 1960-luvulla.
Omista kokemuksistani Tokion Suntory Hall pääsee samaan, mutta se onkin käytännössä pienennetty versio Berliinin esikuvastaan. Useissa saman kokoluokan (2200 paikkaa) saleissa ongelmana on akustiikan tietty steriiliys ja lämmön puute sekä äänikuvan epätasaisuus salin eri puolilla. Viimeksi mainittu pätee myös Pariisin Filharmoniaan, joka erottautuu muista viimeaikaisista viinitarhasaleista lämmöllään ja muhkeudellaan.
Berliinin Filharmonian 60-vuotisjuhlakonsertti osui sopivasti Rondon lukijamatkan aloitukseksi. Konsertin kapellimestarina piti olla ensin 87-vuotias Zubin Mehta, joka johti talossa 60 vuotta sitten heti avajaisviikon jälkeen. Hän kuitenkin sairastui, mutta parempaa korvaajaa ei voinut kuvitella kuin Gustavo Dudamel, 42-vuotias venezuelalainen, jonka kausi Esa-Pekka Salosen seuraajana Los Angelesissa lähenee loppuaan hänen tultuaan valituksi New Yorkin filharmonikkojen uudeksi ylikapellimestariksi.
Mahlerin viidennen sinfonian parissa saattoi hämmästellä, miten hyppykeikka-pohjalta voi syntyä yhteissoitollisesti näin täydellistä, joka finessiä myöten viimeisteltyä ja vieläpä innostuksen nostattamaa soittoa. No, yhtenä selityksenä varmaan oli, että Dudamel oli kiertänyt Berliinin filharmonikkojen kanssa Aasiaa juuri ennen pandemiaa samalla sinfonialla.
Heti trumpetin alkufanfaarien (lainaus Itävalta-Unkarin armeijan marssista) perusteella saattoi ounastella, että illasta on tulossa soolopuhaltajien voimannäyttö, ja niinhän niitä tulikin. Soolot kilpailivat toistensa kanssa loistossa, hellyydessä, karakteristiikassa ja taituruudessa. Trumpetisti Guillaume Jehlin lisäksi eniten esiin nousi soolocornisti Stephan Dohr, jonka Dudamel nostatti pystyyn koko scherzon ajaksi. Se oli perusteltua, sillä käyrätorven obligato on osan vetäjä, jonka teemoista muut ottavat koppia. Koko cornoryhmän panos oli uskomaton.
Berliinin filharmonikkojen muusikot ovat niin vakuuvarmoja, että ero normaalin huippuhyvän ja ainutkertaisen inspiraation välillä on usein se, joka ratkaisee elämyksen suuruuden. Nyt raja ylittyi reilusti. Dudamel otti Mahlerin sinfoniasta irti kaiken: tragiikan ja paatoksen (1. osa), paniikin ja myrskypilvien kirkastumisen (2. osa), ländlerien ja wienervalssien keinahtelun ja yötunnelmat (scherzo), hellyyden (Adagietto, Mahlerin rakkaudentunnustus Alma-vaimolle) ja vapautuneen kontrapunktisen irrottelun (finaali).
Konsertin aluksi kuultiin Boris Blecherin Fanfaari Filharmonialle, joka kajahti salin ensimmäisinä sävelinä 60 vuotta sitten ja toi esiin myös sen mahdollisuudet tilalliseen levittäytymiseen. Kantaesityksenä kuultu serbialaisen Milica Djordjevicin Pieni tulikärpänen, kirkkaasti valaistu ja peloissaan sietämätöntä kauneutta kuvasi hienoin orkesterivärein kiiltomadon valoilmiöitä, mutta teos oli liian lyhyt lähteäkseen lentoon.
Harri Kuusisaari
